Eino Santanen

芬兰文

Aida Krilavičienė

立陶宛文

Rakkauden likiarvo

Et ole ainoa joka on vaikeuksissa. Tokenet kyllä näinä päivinä ja tapaat hänet josta tulee koko elämäsi mittainen riesa. Te päädytte pitkiksi ajoiksi märkään, tihkuiseen luolaan jota kutsutaan ystävyydeksi. Mikä luola! Mikä ystävyys! Pohjan liejussa lojuu esimerkiksi pikkukiviä joita opitte vielä arvostamaan. Nämä kivet ovat kuvittelukyvyn äärimmilleen hioutunutta sakkaa, elämänkaltaisia aromeita – lajitelma kiviä: eräänlainen talous.                                                    Keräätte kiviä (toisillenne, toisillenne) koska muuta ei itse asiassa ole, ja niitä riittää. Mutta on myös muuta: koska muuta ei juuri ole, muuttuu luola adjektiivien kaivokseksi. Adjektiivit tarttuvat kiviin ja saavat ne hohtamaan, sitten tuo täydentävä laadun hohde leviää kaikkeen: luolassa hellyys on käsinkosketeltavaa, samoin petollisuus, murhanhimoisuus, samoin samantekevyys ja kivet tulevat siis tarpeeseen.
                Ja entäpä tulevaisuus! Se on hän, jota sinä kutsut ystäväksesi. Keräätte kiviä ja elätte adjektiivien hohteessa, katsotte toisianne ja tulevaisuutta kuin yhtä kasvavaa kivikasaa. Jos voisitte tavata ihmisiä saisitte kuulla mielenkiintoisia asioita erinomaisuudestanne. Mutta se on mahdotonta, olette ystäviä.
                      Lopulta ikuisuus alkaa toteuttaa teille varaamaansa suunnitelmaa: eräänä päivänä kaivos ehtyy, hiljaisuudessa vaanii kiveä huohottava maailma, joka on sinä ja hän. Hän on elinikäisen ystävänkaltainen kuin joutsenenkaltainen kuin äkkipikainen suudelmaan vääristyvä nokka, hän on vakava kuin aivo, jossa tikittää pommi ja jakaa pian kaiken. Hän haluaa tästä eteenpäin jakaa kaiken. Kun hän soittaa, joudut puhelinkeskusteluun kuin hirteen – tämän tuntemuksen haluat tässä vaiheessa jo ehdottomasti jakaa, ja niin elämä joka näytti aiemmin loppuvan kuin seinään jatkuu ja jatkuu. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta, sadasosa sadasosalta te jaatte: yksiköt pienenevät, nollat kasvavat, desimaali desimaalilta niiden suunnattomat kaaret katoavat tavoittamattomiin, ja siellä jossain Alituisen Tyhjyyden Keskipisteen jähmettyneiden pyörteiden piiskaamana seisoo Ankara Ikuisuus, ja kärsii, piirtääkseen rakkaudesta yhä tarkempaa kuvaa.

© Eino Santanen
从: Merihevonen kääntää kylkeään
Helsinki: Teos, 2006
录制: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Apytikrė meilės reikšmė

Ne mane vieną užgriuvo sunkumai. Greitai nurimsi ir sutiksi tą, kuri taps tau viso gyvenimo kliuviniu. Jūs ilgam pakliūsite į drėgną, rasojantį urvą, kuris vadinasi draugystė. Koks urvas! Kokia draugystė! Purve gulės, tarkim, mažų akmenėlių, kuriuos dar išmoksite vertinti. Šitie akmenėliai – tai vaizduotės nepaprastai nugludintos nuosėdos, aromatai, panašūs į gyvenimo, tai akmenėlių rinkinys – savotiškas ūkis.
                     Renkate akmenėlius (vienas kitam, vienas kitam), nes iš tikrųjų daugiau nieko nėra, ir gana. Bet štai dar kas: kadangi beveik daugiau nieko nėra, urvas pavirs adjektyvų šuliniu. Adjektyvai prikibs prie akmenėlių šie pradės spindėti ir tas papildomas kokybės tviskesys išplis visur: urve švelnumas ranka paliečiamas, taip pat apgaulumas, troškimas žudyti, taip pat abejingumas, tad akmenėlių prisireiks.
                     O kokia ateitis! Tai ji, kurią tu vadini drauge. Renkate akmenėlius ir gyvenate adjektyvų tvaskesy, žiūrite vienas į kitą ir į ateitį kaip į vieną augančią akmenų krūvą. Jei galėtumėt susitikti su žmonėmis, išgirstumėte įdomių dalykų apie tai, kokie jūs ypatingi. Bet tai neįmanoma – jūs draugai.
                     Galų gale amžinybė pradeda įgyvendinti jums sudarytą planą: vieną dieną šulinys išsenka, tyloje sunkiai alsuodamas akmenėlių tyko pasaulis, kuris yra tu ir ji. Ji – tarytum amžina draugė tarsi gulbė tarsi netikėtam bučiniui pakreipta nosis, ji rimta kaip smegenys, kuriose tiksi bomba ir tuojau viską padalins. Nuo šiol ji norės dalinti viską. Kai ji paskambina, keli ragelį kaip kilpą ant kaklo neriesi – šituo jausmu dabar nori būtinai pasidalinti ir gyvenimas, kuris pirmiau, rodės, pasibaigs tarsi atsitrenkęs į sieną, tęsiasi toliau. Valandą po valandos, minutę po minutės, sekundę po sekundės, šimtąją dalį po šimtosios dalijate: vienetai mažėja, nuliai auga, trupmena po trupmenos ir jų didžiuliai linkiai prapuola nepasiekiamai, ir kažkur ten Amžinos Tuštumos Centre sustingusių sūkurių plakama stovi Rūsti Amžinybė ir kankinasi, brėždama vis tikslesnį meilės paveikslą.

Vertimas: Aida Krilavičienė