Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,
kun asuin vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa, näin portaikkoni ikkunoista harmaatukkaisen miehen pöydän ääressä. Ikkunasta näkyi hänen olohuoneeseensa, hänellä oli kotkannenäinen profiili ja hän siirteli shakkinappuloita ilman näkyvää vastustajaa. Kepeän kodikkaasti. Marraskuu ylitti minut hitaasti, palelin ja kaipasin kotiin.
Aamupäivällä lämpenin auringossa. Avasin ikkunaluukut ja yritin koota aurinkoa kivisiin huoneisiin, join kahvin kattoterassilla ja katsoin laakson yli metsäiselle rinteelle. Haikaroista oli iloa kun ne ilmaantuivat latvojen keskellä näkyviin, lehahtivat oksalta toiselle ja huusivat karhealla äänellään. Ilman ylpeyttä.
Kun katsoin metsää, siirryin sinne miniatyyrinä. Tunsin että minun pitäisi seurata pientä hahmoani, mutta väsymys ja jokin nimettömämpi, jokin sen esti. Älkää lähtekö. Viekää se pitemmälle. Marraskuu oli pitkä ja kylmä, kävelyretket haikeita. Aurinko kuitenkin vielä lehtien kerroksissa ja virtaavan veden pinnalla lämmin, kuin olisimme olleet yhtä aikaa useissa vuodenajoissa. Kun kuljin rinteillä ja ylävirtaan vesiputoukselle, näin tämän ja paljon muuta sellaista, mitä voi kuvitelmissa tutkia. Ihmetyksellä. Ajatuksen päästä.
Arkielämä vanhassa kaupungissa vaati tietenkin, että oli mentävä ostamaan syötävää. Tein pitkiä ostosmatkoja ja hankin öljyä yhdestä, leipää toisesta, vihanneksia kolmannesta ja juustoa viimeisestä, lähimmästä kaupasta. Siellä tapasin toisinaan kotkannenäisen naapurini ja hän auttoi minua juuston valinnassa. Vahvistimme lupauksen siitä, että kävisin hänen luonaan ennen kuun loppua. Epäilin sitä silti.
Avatkaa pää, haudatkaa ääni; yksinolo vapauttaa ihmisessä virtauksen, jota saattaa olla mahdollista suunnata. Yksin, hetken ajan. Joskus luovuttamisen keskelle ilmestyy hahmo, joka kasvattaa ympärilleen metsän, ja silloin tajuaa jo kulkeneensa siellä ennen kuin kuva sammuu. Nyt muistot ovat avoinna myös tästä maailmasta toisiin. Eräänä iltapäivänä naapuri esitti kutsun täsmennetysti: tulisinko hänen luokseen teelle huomisiltana.
Menin hänen ovelleen ja soitin kelloa, ja hän toivotti minut tervetulleeksi portaita ylös. Hänen kotinsa oli kaunis ja lämmin, siellä paloi takassa valkea ja ruskeat kirjat hehkuivat kylki kyljessä. Hän tarjosi minestronekeittoa ja sen jälkeen söimme tuomani suklaakeksit. Istuimme takkatulen ääreen juomaan teetä. Hän kertoi minulle elämästään ja juuristaan pohjoisessa sekä työstään, jossa esimerkiksi kivet olivat tärkeitä. Ne olivat maalausten aiheita ja maamerkkejä, joiden avulla erilaiset seudut voi palauttaa mieleen.
Neuvokaa itseänne tunnollisesti. Joskus tapahtuu niin, että äskettäin tavatulle ihmiselle on mahdollista kertoa itsestään arkailematta ja vahvistamatta mitään. Persoona vain kiertyy esiin kuin saniaisten lehdet, ja keskustelu kulkee niiden seassa. Otaksukaa itsenne. Lähtiessäni hän näytti buddhan patsasta ikkunalla ja kertoi sytyttävänsä sen viereen kaksi kynttilää minua varten, jotta näkisin ne ikkunastani ja muistaisin häntä.
Sytytin omaan ikkunaani kynttilän vastaukseksi. Käyttäkää selvänäköisyyttänne. Tein sen arkaillen, ja piilouduin syvemmälle kiviseen taloon; vielä muutama päivä, laakson vihreys ja lehtopöllöjen huudot öisin, ja sitten olisi aika lähteä kotiin.
从: Aallonmurtaja
Helsinki: Otava, 2011
录制: Petri Hellgren, Kirjasto 10
Eines Jahres, spät im Herbst,
als ich in einem Haus wohnte, das in eine alte Stadtmauer eingelassen war, sah ich durch die Fenster meines Treppenhauses einen grauhaarigen Mann am Tisch. Vom Fenster aus konnte man in sein Wohnzimmer sehen, er hatte ein adlernasiges Profil, und er schob ohne sichtbaren Gegner Schachfiguren hin und her. Unbeschwert gemütlich. Der November überwältigte mich langsam, ich fror und sehnte mich nach Hause.
Am Vormittag wärmte ich mich in der Sonne. Ich öffnete die Fensterläden und versuchte Sonne in den steinernen Räumen zu sammeln, ich trank Kaffee auf der Dachterrasse und schaute über das Tal hinweg auf den bewaldeten Hang. Die Störche machten Freude, wenn sie zwischen den Wipfeln sichtbar wurden, von einem Ast zum anderen flogen und mit ihrer heiseren Stimme riefen. Ohne Stolz.
Als ich den Wald anschaute, ging ich als Miniatur hinein. Ich spürte, dass ich meiner kleinen Gestalt folgen musste, aber die Müdigkeit und etwas Namenloses, irgendetwas verhinderte es. Geht nicht weg! Führt es weiter! Der November lang und kalt, die Spaziergänge wehmütig. Die Sonne trotzdem in den Blätterschichten und auf dem fließenden Wasser noch warm, als hätten wir uns in mehreren Jahreszeiten gleichzeitig befunden. Als ich über die Hänge ging und zum Wasserfall am Oberlauf, sah ich diesen und weiteres, was man in der Vorstellung erforschen kann. Mit Verwunderung. Einen Gedanken entfernt.
Der Alltag in der alten Stadt verlangte natürlich, dass ich mir etwas zu essen kaufte. Ich machte lange Einkäufe und holte Öl im einen, Brot im anderen, Gemüse im dritten und Käse im letzten, nächstgelegenen Geschäft. Dort traf ich bisweilen meinen adlernasigen Nachbarn, und er half mir bei der Käseauswahl. Wir bekräftigten mein Versprechen, ihn vor Ende des Monats zu besuchen. Ich zweifelte dennoch daran.
Öffnet den Kopf, begrabt die Stimme! Das Alleinsein setzt im Menschen eine Strömung frei, die möglicherweise gelenkt werden kann. Allein, für kurze Zeit. Manchmal taucht mitten im Aufgeben eine Gestalt auf, die um sich herum Wald wachsen lässt, und dann begreift man, dort schon einmal gegangen zu sein, bevor das Bild erlischt. Jetzt sind die Erinnerungen offen, auch von dieser Welt zu anderen. Eines Nachmittags formulierte mein Nachbar die Einladung in präzisierter Form: ob ich morgen Abend zum Tee herüberkäme.
Ich trat an seine Tür und läutete, und er hieß mich die Treppe heraufkommen. Sein Zuhause war schön und warm, es brannte Feuer im Kamin, und braune Bücher schimmerten Seite an Seite. Er bot mir Minestrone an, und anschließend aßen wir die Schokoladenkekse, die ich mitgebracht hatte. Wir setzten uns vor den Kamin, um Tee zu trinken. Er erzählte mir aus seinem Leben und von seinen Wurzeln im Norden und von seiner Arbeit, bei der zum Beispiel Steine wichtig waren. Sie waren Motive von Gemälden und Landmarken, mit denen man sich verschiedene Gegenden in Erinnerung rufen konnte.
Beratet euch gewissenhaft! Manchmal geschieht es, dass es möglich ist, einem Menschen, dem man gerade erst begegnet ist, ohne Scheu und ohne etwas zu bekräftigen von sich zu erzählen. Die Person entfaltet sich einfach wie die Blätter eines Farns, und das Gespräch verläuft zwischen ihnen. Setzt euch gegenseitig voraus! Als ich ging, zeigte er mir die Buddha-Statue am Fenster und sagte, er werde daneben zwei Kerzen für mich entzünden, damit ich sie von meinem Fenster aus sehe und an ihn zurückdenke.
Als Antwort zündete ich auch in meinem Fenster eine Kerze an. Benutzt eure Scharfsichtigkeit! Ich tat es scheu, und versteckte mich tief im steinernen Haus; noch wenige Tage, das Grün des Tals und nächtens die Rufe der Waldkäuze, dann wäre es Zeit, nach Hause zu fahren.