Lumi Eronen
西班牙文
Tahdon Mukaan
Ennen kuolemaansa isä ilmoitti
että hänen tuhkansa on siroteltava mereen.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Vyön hän oli ripustanut vanhan kirnun päälle,
ja jos olimme tottelemattomia
hän roimi sillä meitä selkään.
Myöhemmin hän juovuspäissään
potkaisi kirnun säpäleiksi
ja vyö putosi lattialle. Siinä se makasi
kuin löyhälle kerälle kiertynyt käärme
yksi messinkinen kieli suussaan.
Siihen tarvittiin kaikki lapset
ja äiti vetämään hänet sänkyyn
eivätkä hänen housunsa pysyneet jalassa
vaan ne jäivät eteiseen kuin vanha nahka.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Hän kirjoitti sen meidän selkäämme messinkisillä leuoilla.
Haimme hänen tuhkansa krematoriosta
ja panimme uurnan Marimekon mustaan kassiin.
Ja lähdimme merelle.
Veli souti ja sisko näytti suuntaa.
Airot vonkuivat virttä ja puuskiksi yltyvä tuuli
irrotti auringosta lastuja.
Kun löysimme aavalta soveliaan paikan
veljeni väänsi uurnan kannen auki.
Sovimme, että jokainen sirottelisi vuorollaan tuhkaa.
Sovimme tästä hartaan yhteisymmärryksen vallitessa.
Tyhjensin oman osuuteni uurnasta veteen.
Tuhka kasvoi aaltoilevassa vedessä
suureksi harmaaksi hahmoksi.
Näytti siltä kuin isä olisi hakenut muotoaan pinnan alla
ja että tuonpuoleisuus olisi hetkeksi näyttäytynyt meille.
Niin lähellä mutta tavoittamattomissa.
Kun sisko alkoi sirottaa tuhkaa, vene kääntyi
ja minä jäin veljeni kanssa tuulen alle.
Voimakas puuska tarttui tuhkaan
ja heitti sen meidän päällemme.
Veli yritti kääntää venettä, mutta ei ehtinyt.
Tuhka tunkeutui silmiin ja suuhun, vaatteiden laskoksiin
ja tuulen pörröttämiin hiuksiin.
”Saamari”, veljeni sanoi. Siinä kaikki.
Yritimme sovittaa surua ja naurua yhteen.
Rannalla, kun tuhka vielä narskui hampaissa,
totesin, kuin jonkinlaisena puheen tynkänä,
että isä veti viimeisen kerran turpiin.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Hän kaiversi sen sisimpäämme.
从: Vaaksan päässä taivaasta
Helsinki: TEOS, 2004
录制: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library
Según sus deseos
Antes de morir papá anunció
que sus cenizas debían ser esparcidas en el mar.
Era uno de esos hombres
que no quieren su nombre tallado en granito.
El cinturón lo había colgado sobre una mantequera vieja
y si no nos portábamos bien
lo agarraba y nos daba en la espalda.
Más tarde, borracho,
a la mantequera la hizo pedazos de una patada
y el cinturón se cayó al piso. Allí descansaba
como una serpiente enroscada floja
con una lengua de latón.
Hacían falta todos los hijos
y la madre para arrastrarlo a la cama
y ni el pantalón pudo llevarse,
quedó tirado en la puerta como una piel que se mudó.
Era uno de esos hombres
que no quieren su nombre tallado en granito.
Nos lo marcó en la espalda con mandíbulas de latón.
Fuimos a buscar sus cenizas al crematorio
y guardamos la urna dentro de un morral Marimekko color negro .
Y nos hicimos a la mar.
Mi hermano remaba y mi hermana indicaba el camino.
Los remos graznaban un salmo y el viento se levantaba
en ráfagas
sacándole virutas al sol.
Encontramos en alta mar un lugar adecuado
y mi hermano desenroscó la tapa de la urna.
Acordamos que cada uno esparciría una parte de las cenizas.
Lo acordamos con total beneplácito.
Yo vacié mi parte de la urna en el agua.
Las cenizas se esparcían en las ondas
y formaban una gran figura gris.
Parecía que papá buscaba su forma debajo del agua
y el más allá se nos develaba por un instante.
Cerca pero inalcanzable.
Cuando mi hermana empezaba a esparcir las cenizas,
el bote giró
y mi hermano y yo quedamos a merced del viento.
Una ráfaga alcanzó las cenizas
y nos las echó encima.
Mi hermano intentó girar el bote pero no llegó a tiempo.
Las cenizas nos penetraban los ojos y la boca,
los pliegues de la ropa
y el pelo erizado por el viento.
"Mierda", dijo mi hermano. Eso fue todo.
Intentamos combinar el dolor y la risa.
En la orilla, con las cenizas aún crujiendo entre los dientes,
dije, en un muñón del habla,
que papá nos fajó por última vez.
Era uno de esos hombres
que no quieren su nombre tallado en granito.
Nos lo grabó en el interior.