[Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan...]

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.

© Olli Heikkonen
从: Jakutian aurinko
Helsinki: TAMMI, 2000
ISBN: 951-31-1785-5
录制: 2001, M. Mechner, literaturWERKstatt berlin

[Kai tik suloja Laika, palikta visatoj, vienas po kito…]

Kai tik suloja Laika, palikta visatoj, vienas po kito
įsižiebia lūšnelių žiburiai. Greičiausiai jau septynios,
gal iš dangaus ims lyti gelžgaliais, bet fizikos dėsnis,
iškaltas uolose ir sraigių kiautuose,
tebesuka tą žydrą kaimą.
Ir štai jau žiebiasi lempelė po ikona,
įkaista aliejuotas knatas,
sapnų šešėliai sienom ima drykt.
Šuo vienišas kažkur stebeilija į Žemę.
Saugau šią planetą, ji suloti gali,
nors radijo stočių, kaip žinia, visokių pranešimų
pilnas dangus, vien satelitų klegėjimas ir gaudesys.

Translated by Danutė Sirijos Giraitė