Norbert Lange

nemščina

Teemu Manninen

finščina

SIEBENDE DUMMKOPFELEGIE

                                        Waer niht Held schoindir, otter, begniht
                                        dort schoin dir, sein errische Aswahl?
                                        Taunde ba im Schooß und woen er sein,
                                        abe ieh: er ffließ aus -, ähle und kote.
                                        Und we er Säue zerstieß, so wars, da er sbrach
                                        user Welt ies Leibs in ie egre Welt, wo er eiter
                                        ählte und kote. Otter der Helen, o Urspug
                                        eißende öme! Ihr Schluchen, in ie sih
                                        hochnem Hand, klagend,
                                        schoie Mäden estzt, üig ie Odem oh!!!
                                                 Sechste dummkopfelegie

Werbung nicht mehr ei di Schreiatur,
zwar schrieest du reinwogel, eigende,
ein kümmerndier und nicht nur
das sie ins Heitere wirft, innigen.
würbest du wohl, nichinder –, nochtbar,
dichde eundin führ, in ille,
angsacht übr dem Höranwärm, –
einem kühnefühl erglühfühlin.
Oing riffe –, (da) ist keine Stelle,
die trüge der Verkündigung. Jeklein
weitumschweigt rein, bejahen.
Dann ufen, uf-Stuf zum geträum
pel der Zunft –; dann lertäne,
zum drängenden schonsen
imprechlich iel … Und dommer.

Nicht norgen alle dommers –, nichur
wie siech deln agrahlen vofang.
Nichur age, art umlumen, ob,
umtaltet näume, ark und waltig.
Nichur diecht die entfaläfte,
nichur diege, nichur diesen imbend,
nichur, pätem Gewitter, damende arsein,
nichur dehende laf uin Ahnen, ab …
sondern diechte! Sondern, dommers,
ächt oderne dierne der Erde.
Oinst oi und se issen unendlich,
leterne: deie, we, wegessen!

Siehe, da rief ich ebende. Aer nichur
äme … äme aus ächlichen aern
Mädchen unde … Denn, wie schräk ich,
werufen uf? Die Versunken uchen
im ochde. – Ihr Kinder, hiesig
mal ergriffe Dingälte füele.
Glubcht, Schicksaals dichte Kindheit;
wie üb ehr of Geliebten amen,
amen, naeligem uf, aichts ins Freie.

Hieerlich. Ihr uchen, ihr auch,
die ihr bar beetet, vankt –, ihr in ärgsten
Gasen der Städte, Swäende, derb
Offene. Deude wa, vielich ich
ganz ne tunde, mit aßer Zeit
eßliches wische zwewelen, da
hae. Ae. Die Adernsen.
Nu wegessen solicht was deene Nachbar
uicht bestäigt der neidear. Sichar
woen wirs eben, o och das airste Glückns
erst zuiebt, wenn wir es endeln.
Niente irdelt se, ainen. Uns
eben geht mit verwaeln. Uimer eriger
schwies Außen. Wo ein Hau war,
schlaich eraches Gequer, zu Elchem
vöhörig, als tänd es noch anz irne.
Wet picher Kraftaff ästiges zot
wieer panende rang, der ulle geinnt.
Tempehr ieses erzen, Verseun
paren wir heim. Ja, woins Übaere,
iestes Ding, gees gekes –,
häes soist schoins Uibare in
iele waesochne Vorte,
daß nuierlich mifelen tat!

Je dummer deelt Ente,
de rüber niund oichts ächste gör.


                                                  Coda der Siebenden

Sterne zuich aus gicherten immen. Egel,
dir zeig ichs, da! in deinem hau
steh es grete uetzt, nuelich uf.
Säue, Plone, depinx debende Stemme,
guuß vergende Staes.

Waes Wunde? O aune Egel, deinds
ir, doßer, äh, daß wilcheochte
eicht für ühmung nicht. Soen wir doeh
icht äume verämt, iese gährende, ies
uere äume. (Wasen ericht rosen,
daehrt us niunser ühl über.)
Aer ein urroß, nichahr Egel, ewaes, –
guch noch ebe roß – und uik
eichte noitin üertig. Debst
ein ibende, oin achtiche
riche siecht ans nie –? Glubcht, i be.
Egel, üicht dich auch! Denen
uf imme oing; wider arke
ömung ans duichten …

© Norbert Lange
Avdio produkcija: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

MUINON ELEGIAT

                                    Jos Litti, hän Ajaxin sankari olikin,
                                    jo alkoi siellä, Lahdessa, ylpeät valintansa.
                                    Tuhatta myllersi kentällä tuolla,
                                    tahtoen suureksi tulla, ja katso: hän palloon
                                    tarttui ja potkun päästi ‒ valitsi kulman,
                                    maaliin pystyi. Ja jos pylväitä kaatoi,
                                    toki silloinkin työntyi ruuhkasta puolustajain
                                    paikkaan ahtaimpaan, jossa hän yhä
                                    valitsi, pystyi. Oi sankarin kenttä,
                                    voittojen alku! Paitsion rotkot, joihin
                                    korkean sydämen reunalta vaikertaen
                                    hyökkäykset suistuneet ovat, potkujen tulevat uhrit.                                                         Seitsemäs elegia

Huku, säkeeni, nisäni kuohittu syyte, elin
tuo syypää hätäsi, uuno Odin! Tosin,
jos uuttaisit lian lailla, soisiko silloin
hunnun häinen elo kaino, pajasi puhde,
vai pimeän kitasi vätys? Kinuta uutta;
kuinka tylsää. Värssyjen töminä vituttaa, elähtäneet
näkymät, ääntö huuman, mitäsi tuima uskalle.
Väristen siveästi se säilyttää isien mätää,
tyventä nälkää, merkin saveen verta sulle
hautaa.

              Entä jos en runoilija olisi?
Mylvisikö silti päässä, ynisisi tuo nähdyn
väsy taika-asu, joka jästiä etoo, tuo
eri ihku yöntävä aivo, jolle kuolevaisen
sepalus, maan häikyvä kalmisto, on jatkuvasti
aivan auki? Mutta säkeet eivät edistä
meitä, eivät rakenna esineistä avautuvaa kotia.
Jos tavaa yhteistä, vaimenee iäksi. Siksi
voimme tukeutua vain sinkun puhki pureksittuun
seksuaalisuuteen; miehen janoon panna naisen peppua:
“Aa jeah, ny niin pannaan — jess!”

              Oi ollapa ylen antava suvi, ytyä
aavan kuovin taivaan, kelmeän lohen mystinen,
hämyyvä kude, joka kosii tervettä ennettä
elkeen nunnien, patjoissa kultaiset kahvat ja
aalloilla kuikat. Oi olla kaikkea tuota,
naiivia täytäntöä, tunnustusta suun, eikä vain
vetelä, työtön kuhnuri, tähtien harvaa häivää,
entisten mahtien laiskasti siitetty kertaus, pempeä
ukkien luitten kuona ja itiö iva,
neitten somien haaske; ei vain ahdas
ei!

              Mutta mitä runous muuta on
kuin asumista yksin siellä, missä toiset
vaan tanhuaa, hommasi huudella: jos et
sä pysähdy, tuta et suuran saloja
saa! Sitä kaipaisinko minäkin? Kuitenkin tyhmäkin
syö, juo, kohtu on koirallakin. Torien
keli, päittemme musiikki, kasvojen mutta, niitä
eivät lauseet, soitteet, tunteet täytä, soita,
pyörrä, tätä itsekkyyden syöpää, joka miestä,
naista, nähtyä tyhmää, viisasta kätkeytynyttäkin metsästää,
läpi vuoksen, ääriltä, siimestä sisimpiin asti
tuo hätä ankea tuottaa itsensä syytä,
niin kuin kusisimme innolla latteiden, ilkeiden
poikien tavoin kintuille tulevaisuuden.

                                                                      Miksi siis
vatvoisin kasteja apinoiden, puutteen tuohta sanojen
sytteeksi veistäen, niin kuin hautani havujen
arvoa arpoa yrittäen, jos ei hyvä
ikä, huoli, taonta vanttuhus jää tai
tähdettä tuo? Vaan mitä sitten? Jos
aikamme onkin vain niin kuin elokuinen
uni, viljava sato täynnä tunkion taikaa,
takanaan perinnöksi poltettu maa, ei moitteella
voiteta poljetun tuskaa, eikä rivon uhon
uhmaa taltuta huolettomille nilkoille survottu tie.

              Älä siis kysy liekehtivältä, mitä miettii
hän muista ympärillään palavista, teuraalle käyvältä
naudalta, kuinka tuoksuvat yrtit kastikkeessa, tai
sateen raiskaamilta puilta, miltä tuntuu mullan
kulli. Omille tuhon enteilleen ei, levottomille,
moni muuta voi, kas kun sisimmässään
on vain yhä vähemmäksi käyvää ilmaa.
Pelko on poijumme pyyntö, jäätävä kuoleman
kammo on kallio, jolle on isketty
hauraan uskomme linnan juuret. Siksipä ehkä
me tartummekin niin tiukasti turhaan,
hellimme virnettä tyhjää keskellä hurjana ympäri
totta ja paskaa heittelevän rahan virtaa,
kiinnittyen kuin ahnaat loiskalat nahkaan jättiläishain.

              Mätä siis on suumme, joka tarraa,
elätti, elävän aluksen sitkaan ihraan, kuitenkin
ainoa köysi ja vieläpä ystävä uhri
on tuo, kumppani pimeän, kauhean tyhjön
tuonessa korvessa kunne molemmat syösty on,
leikistä aineen kesäisen läänin elämään viemärin
tietoiseen, kuolemiseen. Sanat tympivät siksi, ontuvat
riimit, näyttämö kirjainten, otus ähkii möhnäinen.
Silti perintö niitten päilyy, sinnittelee, silti
me tässä taas oomme, juonimme, pelastettuna
hennon helleenin intomme hurmaan innotta uutta
ja luomme, päämäärättömyyden keskelläkin, sulin eilisen
ilmeen säkeitä tulevan eleen sylihin sinisin
silmin soljuvaa suuntaa.

                                           Virta
on vuolas tuolla ja täällä, täältä
kaislojen keskeltä vain kovin kumma on
katsoa määrää kilvoittelevan kansakunnan, joka uskoo
yhä, yli kohtalon kaikkien pienten ja
suurten, hirveiden, hölmöjen pettymysten, että illan
enkeli, sinisen hetken herra, seisoisi seassa
ihmisten lasten vielä kun saapuvan kaaoksen
alfa ja omega, synnin lapsi ja
apina, äiti ja yö, kääntäisi nousuun
laskevan polvemme työn. Sää ei suosi
toivoa. Lähestyy ankara aamu, muutoksen tulva,
aionit ihmisen hyljänneet.

VERSschmuggel / SäkeenVERSoja 2013, Literaturwerkstatt Berlin
suomentanut Teemu Manninen