[Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan...]

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.

© Olli Heikkonen
Iz: Jakutian aurinko
Helsinki: TAMMI, 2000
ISBN: 951-31-1785-5
Avdio produkcija: 2001, M. Mechner, literaturWERKstatt berlin

Cuando Laika, abandonada en el espacio, ladra

Cuando Laika, abandonada en el espacio, ladra,

las luces de las chozas se encienden una tras otra.

Ya podría ser las siete

el hierro podría caer del cielo, pero la ley de la física,

escrita en piedra y en un caparazón,

aún rige esta aldea azul.

Y así se enciende la lámpara votiva,

así calienta su corazón untuoso

y sombras de ensueño danzan en el muro.

En algún lugar una perra solitaria escudriña la tierra.

Yo vigilo este planeta, ella podría decir

ladrando, pero, sabes, esas estaciones de radio,

todos esos mensajes que llenan el cielo,

ruidos y murmullos de satélites.

Translated by Renato Sandoval Bacigalupo