Paul-Eerik Rummo

Sag mir, Liebling, was haben die Kartoffelkeime
in unserem Keller im Sinn. Ich vermute, bald
werden sie wie bleichstielige Lanzen die Etagen erklimmen,
die Decken durchbohren, die Fußböden demolieren,
die Möbel spleißen und die Einkaufsnetze
zerfetzen (Freiheit allem Gemüse!). Teppichfäden, Leitungen:
auf dem Dachboden schnüren sie die verstaubten Perlen unsrer Erinnerung
zuhauf. Und schließlich kracht lärmend die Brandung aufs Blechdach:
die Kartoffelkeime, ein Masten-, ein Antennenwald bald,
die Kartoffelkeime, ewig in den Untergrund gezwängt.

Ik zou graag willen weten, liefste, wat de aardappelkiemen
in onze kelder van plan zijn. Ik denk dat die bleke sprieten
binnenkort door alle verdiepingen heendringen
plafonds slopend, vloeren verwoestend,
meubels afbrekend, ze zullen door boodschappenmanden
boren (vrijheid aan de groente!), door tapijtweefsels, leidingen,
op zolder de stofvlokken van onze herinneringen aaneenrijgen;
- en dan zul je op het eternietdak de golven horen breken:
de aardappelkiemen worden antennes, vlaggen,
de aardappelkiemen, tot nu toe noodgedwongen ondergronds.

— Norėčiau sužinot, mieloji, ką sumanė
bulvių diegai mūsų rūsy. Man rodos, jau veikiai
tos blyškios ietys prasiskverbs pro aukštus
lubas ardydamos, raižydamos grindis,
į šipulius daužyt ims baldus, perdurs
turgaus krepšius (laisvę daržovėms!); kilimų audmenys, laidai
pastogėj užsivers dulkėtus mūs prisiminimų karoliukus;
— ir štai, ant eternito stogo įsišėls audra:
bulvių diegai pavirs antenom, vėliavom,
bulvių diegai, kurie vis pogrindy tūnojo.

"Tahtoisin tietää, rakkaani, mitä oikein aikovat
perunanidut meidän kellarissa. Luulen, että pian
nuo kalpeat piikit nousevat kerrosten läpi,
luhistavat laipiot, pirstovat permannot,
huonekalut säpäleiksi, puhkovat
torikassit (juurekset vapaiksi!), matonkuteet, johdot,
ullakolla pujottavat itselleen muistojemme tomuisia helmiä;
ja sitten eterniittikatolla jyrähtää hyökyaalto:
perunanidut rupeavat antenneiksi, lipuiksi,
perunanidut, maanalaisiksi painetut."