Olli Sinivaara
[Näin siis olkoon runo...]
[Näin siis olkoon runo...]
Näin siis olkoon runo, kielen kävely, jalkojen kirjoitus:
latvoissa liikkuu laskeva valo, pilvissä viileyden tuttu piirre,
nouseva tyyni pysäyttää lehdet, keltaiset oranssit leikkitoverit,
kuusen juurella rasahtaa lintu, ääni kuin jonkin muun vahinko,
miten kuva tulee vastaan ja sana, ilman rajaa minkään välillä,
illan pehmeä, jäätikköinen ilma ja tyhjennyt mökki tietävät
niin kuin luomien äänetön pauke tietää ettei linnun säe ole kuin.
Katolla havut varisevat paikallaan, pihalla koiran lämpö,
postilaatikossa tuoreita kaisloja, sienen lakissa selattu silmä.
Kuin latvoissa liikkuva valo liikkuu latvoissa liikkuva valo,
värit ja autot kulkevat käsitteestä toiseen, jakojen yli ja ohi,
ilman dramatiikkaa, ilman lattioiden pitimiksi hankittuja
oppien kynnyksiä, savesta nousee viljan tuoksu, kurkiaura
vaihtaa koko ajan asentoa, kirjaimet tulevat pellolle syömään,
levolliset vihreät kivet tummuvat, ojassa vesi alkaa halkeilla,
talosta mäen päällä näkyy läpi, ikkunat lyhtyjä auringossa:
sen hitaasti hiiltyvän morsiuslaahuksen ja lapsilauman alla
ovat runo ja maisema niin vähän hiuksien näppäimistön yllä
etteivät ollenkaan: juurissa liikkuvat pilvet ja lehdet, tiellä
kävelee aistien kirjoitus: on tuhannet linnut ja peijaiset.