Teemu Manninen
MON PRINCE CARNAVAL
MON PRINCE CARNAVAL
Kun aamuhämärissä sorsat ulvovat ikäväänsä,
muistelemme suotta noita kaukaisia aikoja,
joina ruokailu oli perheen yhteinen tilaisuus,
nenä sielun ovi, ja vihreä perämoottori
kantoi iskän ulapalle muikkuja narraamaan.
Suotta, sillä kun viimein näet kaiken tämän,
tulet toteamaan, ettei ollut yhtä ja samaa arvokkuutta:
että hedelmistään tuntee veljensä murhanneen
pankinjohtajan, ja sammalen voitokas viherrys
lamaannuttaa askeleemme hopeaisen valon iskiessä.
Niinpä, päivän koittaessa, seuraat tahriintuneita kyniä
ja vanhoja sytkäreitä tehdasrakennuksissa,
joissa fanit ompelevat omat lempihahmonsa
ja ymmärtävät lahjaksi saatujen laulujen sanat:
että jäätynyt järvi laulaa siihen hukkuneille,
että entisen kahleen vaatteissa olimmekin vapaita,
tuuli hiuksissa kuljimme rotkojen ja vuorien varjoissa.
Tänään kokoamme metallikalustelinjan piirrossarjat
tyytyväisinä kahvipöydässä tuimassa talvi-illassa
ryömien pitkin omakotitaloaluetta rukoilemme:
”Que me veut mon Prince Carnaval?”,
mutta päivä päättyy hyvän ja pahan tuolle puolen.
Orja laskee raskaan luomen nöyrän silmän päälle.
Kuovi ontuu heinikossa entisen järven jäänteissä.
Pörssi ei nuku, se laulaa himon iloista, synnin
suhteettomasta säkistä, joka on sisältä suurempi
kuin ulkoa. Espanjalainen purppura luumu
vastaa pörssin säveleen Alepan hyllyltä. Se laulaa
vanhoista, vieraista, oudoista kulttuureista,
vuosituhansista kirjoitetun ajan tuolla puolen;
nuoresta, tummasta miehestä, joka metsästi
villejä petoja, öisestä linnasta, jonka tornissa
vanhus mietti tähtien liikkeitä ja sylki
Jumalan kasvoille. Kumpaakaan et kuuntele,
yö, kivinen patsas mustassa vedessä.