Aki Salmela
Maalaus
Seisot puolella sydämellä tämän niin kutsutun loppuelämäsi rannalla, kenelle minä uskottelen näitä pitkiä autioita hiekkarantoja joille meri piirtelee aaltoja, seisot niissä, juuri kuohusta noussut, kukkaansa puhkeava Afrodite, kenelle minä uskottelen sinua, näitä vihreitä hiuksia jotka ovat takussa ja merilevää, merilevää kieli, nämä silmät suolan nuolemia kiviä, niin kaikessa minä näen itseni, tämän vellovan, valuvan pinnan lävitse
ajattelin jotain itseäni suurempaa, se olisi voinut olla mitä hyvänsä, tämän rannan kylmä hiekka kun se pohjustaa jalat, peittää nilkat hienolla sävyllään, tämä havaintojen karkaamisen ääni, sinun paljas selkäsi, lapaluittesi kaaret, sinun olemuksesi kuin ylösnoussut koralli, kenelle minä uskottelen näitä varjoja joissa ajattelu virtaa mielen lävitse kuin hiekka, mieli jolla on tiimalasin muoto, se on vanhanaikainen mieli, niin tyhjänaikainen mieli, minä suljen kuvani pulloon
ja heitän pullon veteen, niin meri kuljettaa meitä, niin virta vie sinun pohkeittesi symmetriaa, jalkateriesi muotoa jota mystiikka kosii, kenelle minä uskottelen että sinä todella seisot kampasimpukan kuorella, kampaat hiustesi levää, suolankukat poskillasi, silmissäsi veden vihreä, olisin tehnyt tämän kohtauksen toisin, jos olisin voinut, ja sinut, kuvani, toiseksi itseni rinnalle, itseni kaikesta irralleen kuin lokki, sumea taivaanrannan pilvi joka hiljaa lipuu tämänkin tapahtuvan ylitse, ja ulos näistä kehyksistä.