Kun juoksin sensyksyistä surua pakoon pitkin Stadsparkin
kolmion yhtä reunaa, joku äijä huikkasi perääni: ”Sata kilometriä!”
Pian olin timanttikorttelissa Centraal Stationin liepeillä,
ja mieleen tulivat Carl Friedmanin (nainen) sädehtivät silmät.
(Hän oli kotoisin näiltä kulmilta.) Hänellä oli kaksi matkaarkkua
täynnä en tiedä mitä, en lukenut kirjaa loppuun. Ehkä
hän oli oikeassa sanoessaan miehiä heikoiksi, minä ainakin. Jäätelöauto
meni samaan suuntaan kuin minä, satamaa kohti. Se
soitti tuttua sävelmää: ”Sinä poljet, minä ohjaan”. Joskus kirjoitin:
”Tuhlaan aikaani kristallikaupungissa”. En tiennyt siitäkin
tulevan totta. Joskus kadulla kuuli suomea, mutta minä
olin tullut olemaan vaiti. (Niin paljon mitä ei tarvitse kuulla.)
Ajattelin vain: nuokin ovat eksyksissä.