Timo Lappalainen
[Vaivihkaa olin alkanut tuhota itseäni]
[Vaivihkaa olin alkanut tuhota itseäni]
Vaivihkaa olin alkanut tuhota itseäni: aamulla löin varpaani
tohjoksi hetekan jalkoihin, leikkasin sormiani saksilla, yritin
jäädä auton alle liikennevaloissa. Laahasin kipeän jalkani kuin
rotta veden äärelle Finnjetin terminaaliin. Menin katsomaan
lähtijöitä. Matkan pelossaan he joivat itseään juovuksiin. Kaihoten
katselin haaleita Heineken-pulloja. Miten valo kimalsi
vihreän lasin läpi suoraan janoiseen kurkkuuni. Mutta vanha
kehno ei tullut kysymykseenkään, olin epäonnistunut alkoholistinakin.
Sen verran vitutti kuolla valvoen öitä. Minä lensin
usein tunnin taaksepäin litteään maahan, jossa g-kirjain korisi
alkuasukkaitten kurkussa. (Koska siellä satoi melkein aina.)
Siellä ei ollut nimeksikään puita: tuuli sai puhaltaa vapaasti
Saksan rajalle asti, ja takaisin, jos huvitti. Siellä vihreässä maassa
muistelin kaikkea mikä oli ollut punaista: hiukset tietenkin,
huulet, punaiset kengät, joista kerran kirjoitin, varpaankynnet,
jotka hän maalasi minua varten. Hamekin taisi kerran olla
punainen. Kerran hän kumartui alas ja alkoi vetää kondomia
hitaasti pois. Hänen huulensa alkoivat hyväillä punaista
kaluani juuresta ylöspäin.