Lauri Otonkoski
Juhlapuhe kaikelle eli oodi hiekanjyville
Juhlapuhe kaikelle eli oodi hiekanjyville
Avaussanoiksi Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonserttiin
Joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,
joku voi vaieta kuin motiivi joka etsii tekoaan,
joku voi muistaa,
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on hauras, kirkas ja salainen.
Toisille ei tämäkään riitä.
Tästäkin, jopa tästä
on heidän ryhdyttävä puhumaan!
Puhetta, sanotaan vaikka, meren madonnasta.
Puhetta laiturin julkeasta sukupuolesta.
Puhetta vaikkapa pakkaspäivän selittämättömästä rapeudesta,
niin paljon lauseiden koruja ja lajien koketeriaa
ameebasta aatamiin.
Ei siis puhuta. Ei niistäkään,
jotka vaiti kuin tiine partituuri
saapuvat lammen tai idean rantaan
vain nimetäkseen jyvä jyvältä
koko hietikon hiljaisen aatelin.
Sinä Ariadne, joka kehräät ja katkaiset vuoron perään.
Sina Franciscus, joka näännyt hyvyyteen.
Sinä Rainer Maria, joka lassoat enkelin.
Sinä Zeami, joka tapat tarhurin ja korotat demonin.
Sinä Eeva-Liisa, joka teet kivusta timantin.
Sinä, jonka jokainen tunnistaa omassa nimessään,
sinä varsinkin.
Ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä…
Niin sielläkin,
kukin kantaa ainoaa mahdollisuuttaan,
lepää kuin vaisto tai materiaan koodattu odotus,
niin kuin aina
kun hetken salaisuus hiipii ohi.
Miten äkkiä, miten yksinkertaista!
Kuin Itse Asian vaimea vesper!
Kuin hiekan puhe, jota ymmärtää vain ihollaan!
Meillä on lämmin. Meitä on monta!
Niin, joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,
joku taas vaieta kuin teko, joka etsii motiiviaan,
ja muistaa
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on kuulas, kiivas
ja välttämätön.