Tua Forsström

Kirjoitan sinulle koska
en enää usko että on
vaarallista oleskella täällä
pimeän tultua. Portteja avataan
ja suljetaan. Ihmiset kiiruhtavat ohi
värikkäitten lyhtyjen alla, odottamisen
luonteeseen kuuluu, että ihmiset kiiruhtavat ohi.
Minä kulutan päiviäni täällä
toimettomuudessa. Vieraissa kaupungeissa
me kehitämme jotakin, joka muistuttaa kotia:
katu, vähäpätöinen kortteli, joitakin rumia
taloja. Näköala. Puu. Viheriöivä
puu, jonka ohitamme sateessa ja johon kiinnymme
sen nimeä tuntematta. En halua
että sinä olet vääristynyt.

Ich schreibe dir, da
ich nicht länger glaube, dass es
gefährlich ist, sich hier nach Einbruch
der Dunkelheit aufzuhalten. Türen öffnen
und schließen sich. Leute eilen unter
den bunten Laternen vorbei, es liegt in
der Natur des Wartens, dass Leute vorbeieilen.
Ich vergeude hier meine Tage in
Untätigkeit. Auch in fremden Städten
schaffen wir uns etwas, das einem Zuhause gleicht:
eine Straße, ein unansehnliches Viertel, ein paar hässliche
Häuser. Eine Aussicht. Ein Baum. Ein grünender
Baum, den wir im Regen passieren und liebgewinnen,
ohne seinen Namen zu kennen. Ich will
nicht, dass du deformiert bist.

I am writing you because
I no longer think that it is
dangerous dwelling here after
the break of night. Gates are opened
and closed. People scurry past under
the grand lanterns, it lies in the nature of
waiting that people scurry past.
I am wasting my days here in
idleness. Even in foreign cities
we make ourselves something like a home:
a street, an insignificant block, some ugly
houses. A view. A tree. A verdant
tree we pass in the rain and get attached to
without knowing its name. I do
not want you to be deformed.