Eeva Park

The ant,
which I drained out of a birch juice jar
didn’t die
nor was it dead,
though I killed it already for the fifth time,
I pressed him to bits between the thumb and forefinger
of my right hand,
drowned him with tap water
pressed him with a spoon,
but he climbed out of the sink,
dark brown and straight antennas
moving quickly on six legs
still in that one direction
a quick thought,
to grant him amnesty
I could toss him in the yard,
let him live,
if I could recognize his gait out of all
the other ants
I could be god of the ants
But I don’t.

Muurahainen
jonka koukin ylös koivunmahlapurkista
ei kuollut
eikä kuollut,
vaikka surmasin sitä jo viidettä kertaa,
rusensin oikean käden peukalon ja etusormen
välissä rikki,
hukutin tiskiveteen,
hiersin lusikalla,
mutta se ryömi esiin tiskialtaasta,
tummanruskeana ja tuntosarvet ojossa
käveli kiireesti kuudella jalalla
yhä siihen yhteen suuntaan
välähti mielessä,
että armahtaisiko,
heittäisi pihalle,
antaisi elää,
jos tunnistaisin sen askeleet kaikkien
muiden muurahaisten joukosta
olisin muurahaisten Jumala.
Mutta kun en tunnista.

Myran,
som jag silade upp ur burken med björksav
dog inte
envisades med att inte dö,
trots att jag dräpte den redan en femte gång,
tryckte med högerhandens tumme och pekfinger
sönder den,
dränkte den i kranvatten,
klämde den med en sked,
men kröp upp ur vasken gjorde den,
mörkbrun med raka antenner,
rörde den sig sexbent snabbt
ständigt i samma riktning
en tanke blänkte till,
att benåda den,
kasta ner den på gården,
att låta den leva,
om jag kunde känna igen dess gångart bland alla
andra myror,
då vore jag myrornas Gud.
Men det gör jag ju inte.