Carolina Pihelgas

Fog in the mirror keeps us from
each other. Dust preserves memories –
they remain untouched like stuffed beasts
in a natural museum, names labelled
in an extinct tongue. Your lot
is that, which you cannot escape –
a war still waged the old way, in
trenches. Still, a learned smile conceals
it well. Night falls, you slip your hand
out through the mosquito net, straight into
the jaws of the wind. His breath is
moist and tinged with tobacco; he says, laughing:
I forgive you for your youth.

Peilin usva pitää meidät
erillämme. Pöly säilyttää muistot –
ne säilyvätkin kuin täytetyt eläimet
luonnontieteen museossa, nimet kilvissä
kuolleella kielellä. Sinun perintöosasi
on se, mitä et voi paeta –
sota, jota käydään vielä vanhaan tapaan,
juoksuhaudoissa. Opittu hymy säilyttää
sen näinkin hyvin. Tulee yö, sujautat käden
hyttysverkkojen välistä ulos, suoraan tuulen
kitaan. Sen hengitys on kostea
ja haisee tupakalta, se sanoo nauraen:
annan sinulle nuoruutesi anteeksi.

Skodda i spegelen held oss frå
einannan. Støvet tek vare på minna –
dei blir verande urørte utstoppa dyr
på naturmuseet, med namn på skilta
på utdøydde språk. Din lott
er det du ikkje kan fly frå –
krigen som blir kjempa på gamlemåten enno,
i skyttargraver. Eit tillært smil skjuler
det likevel godt. Natta kjem, du lurer ei hand
ut gjennom myggnettet, rett inn i vindens
gap. Hans ande er full av
fukt og tobakk, han ler og seier:
eg tilgir deg ungdommen din.

Haar i da gless keeps wis
apairt. Stoor keeps mindins –
dey bide untouchable laek stuffed
animals in nettril history museums,
nems labelled in deid tongues. Dy lot
is whit du canna flee – war, still gjaain
owld style, in trenches. A weel trained
smile hoids hit fine, fur aa dat.
Nicht comes, du slips dy haund
trow da mosquito nets, straett intae
da wind’s jaas. His dank braeth
reekin o baccy he says, smilin:
I forgie de fur dy youth.