Teemu Manninen
NOCTURNE
NOCTURNE
Yö Ikisyöjä! Vain titaneist' sinä kaikista oot
oleanderi barbarien. Kautta jo aionien
sinä taikuri tenhova polkusi mutkikkaat,
ajan muinoisen lukemattomat louhistot oot
kuin uni hourun ohjannut älykummia
kulkuja pämppäillen, äänetön öisin kuin
unikulkija ken ei vaaru. Kattila hohtiva
kaaoksen kun aamuna luomisen kiehui,
muino jo niin ikuvanha sa vahdit
plasman kvarkkeja kummii. Niin sama
soi hämäröiden harppuja ammosen taian
luomana taas tomu työn, tähtien kohtalot
kun tuo viuhina ainehen vilkkaan mittaa,
tyhjyyden salakammot saartaa, aurinko
säilänä jyskää kun nuo taivahat kaukaa
kaikuen soi: "Ruostu jo rauta, hohoi!"
Muttapa et sinä virka. Avaruuksien aavojen
ammoja ahmoja loukkoja vaan avaleikset,
aanoja aioni-outouden. Harmajat kieltä
on turhaa kukkaset maan, houreen salmien
helmaan soutaa ihmistunne, pärskeet
kopsaa armahan silmäni iskun lehdistä
tumman ulapan yrmeen pärmeen taa.
Yö, Ikisyöjä! Kuin salon impyen pään
yli paistanut oot sinä vuorten ja vuosien
taa salakaihilokaunat auringon. Tuli kun
tähtien viimein sammuu, universumi armas
entropiaan ajan himmuu, yhä viel' sinun
huntusi leijaa, oi avaruuksien valtias, Yö!
Tummat vast' kutehes ajan kuolema syö.