Stefan Moster 
Translator

on Lyrikline: 56 poems translated

from: finnois to: allemand

Original

Translation

Tanssikaamme

finnois | Tomi Kontio

Mikäli tanssimme
tanssikaamme lujaa ja ryhdittä,
sillä vaskinen lattia, kupera,
iskujen kolhima ilta,
laskee lyönnit ja ottaa sekunnin,
tunnin, koko yksitoikkoisen rytmin,
elämämme,
sointiaan rikastamaan:

tuuli sotkee askeleet,
kaataa kaarnahuoneet,
kulkee maiseman lävitse kuin nyppisi
kirjaimet lehdistä ja kuvat
mietteliäistä vesistä, punaisen kuun kuvat.

Anna lasikenkiesi särkyä,
lyö sääriesi viisarit
vinosti, umpimähkää
kuparin ytimeen,
kuin levoton, puuskainen tuuli:

ottakaamme kuviot tähdistä,
kengät maailmasta, vaskikengät ja
aurinkosoljet, ja avaruus,
loputon avaruus askeltemme alle.

© Tomi Kontio
from: Tanssisalitaivaan alla
Helsinki: Tammi, 1993
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

LASS UNS TANZEN

allemand

Wenn wir tanzen,

lass uns wild und ohne Haltung tanzen,

denn der Kupferboden, der gewölbte,

der von Schlägen verbeulte Abend,

zählt den Takt und nimmt eine Sekunde,

eine Stunde, den ganzen eintönigen Rhythmus,

unser Leben,

um seinen Klang zu bereichern:

der Wind verwirrt die Schritte,

kippt die Rindenzimmer,

zieht durch die Landschaft als zupfte er

die Buchstaben von den Blättern und die Bilder

von den sinnenden Gewässern, die Bilder des roten Monds.

Lass deine Glasschuhe zerbrechen,

schlage die Zeiger deiner Beine

schief, blindlings

ins Kupferherz,

wie der unruhige, böige Wind:

lass uns die Bilder von den Sternen nehmen,

die Schuhe aus der Welt, die Kupferschuhe und

die Sonnenschnallen, und das All,

das endlose All unter unseren Schritten.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

Silmä lautasella

finnois | Aki Salmela

Tässä ojennan sinulle havainnon kuin täyteen ahdetun silmän lautasella. Näytän miten mykiö pyörii villinä kuin appelsiini hedelmäpelissä, hurjistunut silmä ladattua näkemistä. Pysäytän sen hetkeksi ja näytän miten pupillin nälkäinen musta aukko ammottaa tyhjänä kuin tykin suu, kuin ahnas kita joka ei pelkää ahmia itseensä mitä hyvänsä oleminen tarjoaa. Pieni valpas suursyömäri, käännän sen nurin ja näytän, ettei sen takana todella ole mitään. Avaan ja näytän, ettei sen sisällä ole muuta kuin tämä pimeän huoneen altis tyhjyys, joka on valmis täyttymään kuvilla ja kuvitelmilla. Tässä ojennan sinulle silmän kuin muotopuolen helmen, käsityksen kiiltävän kostean kuoren, ilon ensimmäisen pisteen sinun laajentaa.

© Aki Salmela
from: Tyhjyyden ympärillä
Helsinki: Tammi, 2008
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Das Auge auf dem Teller

allemand

Hier reiche ich dir eine Beobachtung wie ein vollgestautes Auge auf dem Teller. Ich zeige dir die Linse, wild rotiert sie wie eine Apfelsine im Spielautomaten, ein rasendes Auge, mit Gesehenem geladen. Ich halte sie kurz an und zeige dir, wie das hungrige schwarze Loch der Pupille vor lauter Leere klafft wie eine Kanonenöffnung, wie ein gieriger Schlund, der sich nicht scheut, alles zu verschlingen, was ihm das Dasein bietet. Ein kleiner, wacher, großer Nimmersatt, ich drehe ihn um und zeige dir, dass tatsächlich nichts dahinter ist. Ich öffne ihn und zeige dir, dass nichts anderes darin ist, als diese willige Leere des dunklen Raumes, die bereit ist, sich mit Bildern und Einbildungen zu füllen. Hier reiche ich dir ein Auge, wie eine einförmige Perle, die glänzend feuchte Hülle der Vorstellung, den ersten Punkt der Freude, dir zur Erweiterung.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Kivi

finnois | Aki Salmela

1

Istutaan tähän, tämän kiven äärelle, niin että se voi olla. Annetaan sille tämä mahdollisuus, tämä tilaisuutemme, mutta mistä on kyse? Ja mitä sinä sillä tiedolla teet, se ikään kuin kysyy, tämä oleva. Se tuskin kaipaa itselleen nimeä.

Minun puolestani kivi saa olla kivi.

Mutta jos sinä tahdot sen, jos tahdot ottaa sen ja punnita, tutkia, painaa jonkin nimen alle, ole hyvä ja ota se. Se on sinun, jos sinä sen tahdot; se ei kuulu kenellekään.


2

Tämä on kivi jos sinä tahdot niin. Jos tahdot tämä on kivi ja voit poimia sen. Pane taskuun. Pistä pöydälle. Ota käteesi ja anna sen painaa.

Tämä on hyvänmuotoinen kivi eikä siitä ole vaikea saada otetta.

Katso miten se täyttää itsensä kokoisen paikan, ei teeskentele; on.


3

Voidaan sanoa että kivi on kivi, ja jos yhä tahdot tietää miksi se on kivi, se on yhä vain kivi. Se on alkuperäinen ja kova, ja tarkalleen tässä.

Se ei liiku, sen sijainti ei sitä liikuta.

Olisi väärin sanoa että se lepää, että se jotain muuta kuin on. Paitsi kivi.

© Aki Salmela
from: Tyhjyyden ympärillä
Helsinki: Tammi, 2008
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Der Stein

allemand

1

Setzen wir uns hierher, vor diesen Stein, damit er sein kann. Geben wir ihm diese Chance, diesen unseren Akt, aber worum geht es dabei? Und was fängst du mit dieser Erkenntnis an, fragt es quasi, dieses seiende Ding. Es wird sich wohl kaum einen Namen wünschen.

Von mir aus darf der Stein ein Stein sein.

Aber wenn du ihn willst, wenn du ihn nehmen willst, ihn wiegen, untersuchen, ihm einen anderen Namen unterschieben willst, dann, bitte, nimm ihn. Er gehört dir, wenn du ihn willst; er gehört niemandem.


2

Dies ist ein Stein, wenn du es willst. Wenn du willst, ist dies ein Stein und du kannst ihn aufheben. Steck ihn in die Tasche. Leg ihn auf den Tisch. Nimm ihn in die Hand und lasse ihn schwer sein.

Dies ist ein gut geformter Stein, und es ist nicht schwer, ihn zu fassen.
Schau nur, wie er den Platz ausfüllt, der so groß ist wie er selbst, er simuliert nicht; er ist.


3

Man kann sagen, dass ein Stein ein Stein ist, und wenn du noch immer wissen willst, warum er ein Stein ist, ist er weiterhin nur ein Stein. Er ist ursprünglich und hart, und exakt hier.

Er bewegt sich nicht, seine Position bewegt ihn nicht.

Es wäre falsch, zu sagen, dass er ruht, dass er etwas anderes ist, als er ist. Aber ein Stein.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,

finnois | Pauliina Haasjoki

kun asuin vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa, näin portaikkoni ikkunoista harmaatukkaisen miehen pöydän ääressä. Ikkunasta näkyi hänen olohuoneeseensa, hänellä oli kotkannenäinen profiili ja hän siirteli shakkinappuloita ilman näkyvää vastustajaa. Kepeän kodikkaasti. Marraskuu ylitti minut hitaasti, palelin ja kaipasin kotiin.

Aamupäivällä lämpenin auringossa. Avasin ikkunaluukut ja yritin koota aurinkoa kivisiin huoneisiin, join kahvin kattoterassilla ja katsoin laakson yli metsäiselle rinteelle. Haikaroista oli iloa kun ne ilmaantuivat latvojen keskellä näkyviin, lehahtivat oksalta toiselle ja huusivat karhealla äänellään. Ilman ylpeyttä.

Kun katsoin metsää, siirryin sinne miniatyyrinä. Tunsin että minun pitäisi seurata pientä hahmoani, mutta väsymys ja jokin nimettömämpi, jokin sen esti. Älkää lähtekö. Viekää se pitemmälle. Marraskuu oli pitkä ja kylmä, kävelyretket haikeita. Aurinko kuitenkin vielä lehtien kerroksissa ja virtaavan veden pinnalla lämmin, kuin olisimme olleet yhtä aikaa useissa vuodenajoissa. Kun kuljin rinteillä ja ylävirtaan vesiputoukselle, näin tämän ja paljon muuta sellaista, mitä voi kuvitelmissa tutkia. Ihmetyksellä. Ajatuksen päästä.

Arkielämä vanhassa kaupungissa vaati tietenkin, että oli mentävä ostamaan syötävää. Tein pitkiä ostosmatkoja ja hankin öljyä yhdestä, leipää toisesta, vihanneksia kolmannesta ja juustoa viimeisestä, lähimmästä kaupasta. Siellä tapasin toisinaan kotkannenäisen naapurini ja hän auttoi minua juuston valinnassa. Vahvistimme lupauksen siitä, että kävisin hänen luonaan ennen kuun loppua. Epäilin sitä silti.

Avatkaa pää, haudatkaa ääni; yksinolo vapauttaa ihmisessä virtauksen, jota saattaa olla mahdollista suunnata. Yksin, hetken ajan. Joskus luovuttamisen keskelle ilmestyy hahmo, joka kasvattaa ympärilleen metsän, ja silloin tajuaa jo kulkeneensa siellä ennen kuin kuva sammuu. Nyt muistot ovat avoinna myös tästä maailmasta toisiin. Eräänä iltapäivänä naapuri esitti kutsun täsmennetysti: tulisinko hänen luokseen teelle huomisiltana.

Menin hänen ovelleen ja soitin kelloa, ja hän toivotti minut tervetulleeksi portaita ylös. Hänen kotinsa oli kaunis ja lämmin, siellä paloi takassa valkea ja ruskeat kirjat hehkuivat kylki kyljessä. Hän tarjosi minestronekeittoa ja sen jälkeen söimme tuomani suklaakeksit. Istuimme takkatulen ääreen juomaan teetä. Hän kertoi minulle elämästään ja juuristaan pohjoisessa sekä työstään, jossa esimerkiksi kivet olivat tärkeitä. Ne olivat maalausten aiheita ja maamerkkejä, joiden avulla erilaiset seudut voi palauttaa mieleen.

Neuvokaa itseänne tunnollisesti. Joskus tapahtuu niin, että äskettäin tavatulle ihmiselle on mahdollista kertoa itsestään arkailematta ja vahvistamatta mitään. Persoona vain kiertyy esiin kuin saniaisten lehdet, ja keskustelu kulkee niiden seassa. Otaksukaa itsenne. Lähtiessäni hän näytti buddhan patsasta ikkunalla ja kertoi sytyttävänsä sen viereen kaksi kynttilää minua varten, jotta näkisin ne ikkunastani ja muistaisin häntä.

Sytytin omaan ikkunaani kynttilän vastaukseksi. Käyttäkää selvänäköisyyttänne. Tein sen arkaillen, ja piilouduin syvemmälle kiviseen taloon; vielä muutama päivä, laakson vihreys ja lehtopöllöjen huudot öisin, ja sitten olisi aika lähteä kotiin.

© Pauliina Haasjoki
from: Aallonmurtaja
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Eines Jahres, spät im Herbst,

allemand

als ich in einem Haus wohnte, das in eine alte Stadtmauer eingelassen war, sah ich durch die Fenster meines Treppenhauses einen grauhaarigen Mann am Tisch. Vom Fenster aus konnte man in sein Wohnzimmer sehen, er hatte ein adlernasiges Profil, und er schob ohne sichtbaren Gegner Schachfiguren hin und her. Unbeschwert gemütlich. Der November überwältigte mich langsam, ich fror und sehnte mich nach Hause. 

Am Vormittag wärmte ich mich in der Sonne. Ich öffnete die Fensterläden und versuchte Sonne in den steinernen Räumen zu sammeln, ich trank Kaffee auf der Dachterrasse und schaute über das Tal hinweg auf den bewaldeten Hang. Die Störche machten Freude, wenn sie zwischen den Wipfeln sichtbar wurden, von einem Ast zum anderen flogen und mit ihrer heiseren Stimme riefen. Ohne Stolz.

Als ich den Wald anschaute, ging ich als Miniatur hinein. Ich spürte, dass ich meiner kleinen Gestalt folgen musste, aber die Müdigkeit und etwas Namenloses, irgendetwas verhinderte es. Geht nicht weg! Führt es weiter! Der November lang und kalt, die Spaziergänge wehmütig. Die Sonne trotzdem in den Blätterschichten und auf dem fließenden Wasser noch warm, als hätten wir uns in mehreren Jahreszeiten gleichzeitig befunden. Als ich über die Hänge ging und zum Wasserfall am Oberlauf, sah ich diesen und weiteres, was man in der Vorstellung erforschen kann. Mit Verwunderung. Einen Gedanken entfernt.

Der Alltag in der alten Stadt verlangte natürlich, dass ich mir etwas zu essen kaufte. Ich machte lange Einkäufe und holte Öl im einen, Brot im anderen, Gemüse im dritten und Käse im letzten, nächstgelegenen Geschäft. Dort traf ich bisweilen meinen adlernasigen Nachbarn, und er half mir bei der Käseauswahl. Wir bekräftigten mein Versprechen, ihn vor Ende des Monats zu besuchen. Ich zweifelte dennoch daran.

Öffnet den Kopf, begrabt die Stimme! Das Alleinsein setzt im Menschen eine Strömung frei, die möglicherweise gelenkt werden kann. Allein, für kurze Zeit. Manchmal taucht mitten im Aufgeben eine Gestalt auf, die um sich herum Wald wachsen lässt, und dann begreift man, dort schon einmal gegangen zu sein, bevor das Bild erlischt. Jetzt sind die Erinnerungen offen, auch von dieser Welt zu anderen. Eines Nachmittags formulierte mein Nachbar die Einladung in präzisierter Form: ob ich morgen Abend zum Tee herüberkäme.

Ich trat an seine Tür und läutete, und er hieß mich die Treppe heraufkommen. Sein Zuhause war schön und warm, es brannte Feuer im Kamin, und braune Bücher schimmerten Seite an Seite. Er bot mir Minestrone an, und anschließend aßen wir die Schokoladenkekse, die ich mitgebracht hatte. Wir setzten uns vor den Kamin, um Tee zu trinken. Er erzählte mir aus seinem Leben und von seinen Wurzeln im Norden und von seiner Arbeit, bei der zum Beispiel Steine wichtig waren. Sie waren Motive von Gemälden und Landmarken, mit denen man sich verschiedene Gegenden in Erinnerung rufen konnte.

Beratet euch gewissenhaft! Manchmal geschieht es, dass es möglich ist, einem Menschen, dem man gerade erst begegnet ist, ohne Scheu und ohne etwas zu bekräftigen von sich zu erzählen. Die Person entfaltet sich einfach wie die Blätter eines Farns, und das Gespräch verläuft zwischen ihnen. Setzt euch gegenseitig voraus! Als ich ging, zeigte er mir die Buddha-Statue am Fenster und sagte, er werde daneben zwei Kerzen für mich entzünden, damit ich sie von meinem Fenster aus sehe und an ihn zurückdenke.

Als Antwort zündete ich auch in meinem Fenster eine Kerze an. Benutzt eure Scharfsichtigkeit! Ich tat es scheu, und versteckte mich tief im steinernen Haus; noch wenige Tage, das Grün des Tals und nächtens die Rufe der Waldkäuze, dann wäre es Zeit, nach Hause zu fahren.

Übersetzung von Stefan Moster

[Löydämme polun joelle]

finnois | Pauliina Haasjoki

Löydämme polun joelle, joka kohisee piilossa puiden alla. Koko laakson pituudelta uomassa on mutkia ja pieniä koskia, jotka saavat aikaan alituista ääntä, kunnes äkkiä tulee hiljaista. Sekä puut että joki ovat sillä kohtaa hiljaa, ja veden pinta heijastaa kaiken kuin kuhmuinen mutta vielä kirkas pelti. Kuljemme alavirtaan villisikojen reittejä, polku nousee välillä ylös rinteelle, sitten laskee taas lähelle uomaa. Vesi on vihreää ja painavaa mutta kuitenkin läpinäkyvää. Huokoisten kivien ylitse se loikkii valkoisena. Mustaa, vihreää, valkoista... veden ympäröiminä pieni, keskikokoinen ja suuri kivi. Kivet vihreänään pientä vesikrassia, toiset hohtavan tummanharmaita. Matalikosta veden keskeltä nousevat vihreät lehdet nippuina kuin salaatti. Muratti ja liaanit kietovat puita, joissa linnut huutavat näkymättömissä, lähempänä taivasta. Istumme alas joen mutkaan. Maa kasvaa ruohoa puiden alla. Kerron hänelle, miten unissa uin tuoksuvassa joen virtauksessa nopeasti kuin lentäisin ja aina kohti tuntematonta vettä. Kasvit kasvavat sielläkin vedestä ja kurkottavat veteen. Vihreässä joessa on toinen maailma, syytön ja uneksittu. Puhumme ihmisistä jotka nukkuisivat joen mutkassa puun alla. He heräisivät viluissaan ennen auringonnousua, usvan valkoisessa, johon kaikki paitsi maa heidän allaan olisi hetkeksi kadonnut. Kuvittelemme koskeen pyhän naisen, kivipatsaan, joka kantaa huolta viileästä vedestä. Tämä paikka muistuttaa kaikista joissa olen käynyt, kerron hänelle, ja haikeasta palapelistä, joka minulla oli. Siinä lapset leikkivät soutuveneineen ihmeellisessä suvannossa. Lopulta emme voi jatkaa, sillä liian suuri puu on kaatunut polun poikki. Sen latva riippuu jyrkänteen reunalta. Matka takaisin on lyhyt, pienet kukkaset katsovat meitä ja polku on pudonneista lehdistä pehmeä. Etelästä Jäätelövuorelta putoavat vedet ja virtaavat kartalla ylöspäin, kurkottavien puiden alitse, jotka lomittavat sormensa toistensa sormiin. Omia pyyntöjä ei niillä ole. Hän kertoo minulle mitä on pyytänyt, ja minä kerron, mitä pyysin.

© Pauliina Haasjoki
from: Pääskynen ja lepakko
Helsinki: Otava, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

[Wir finden den Weg zum Fluss]

allemand

Wir finden den Weg zum Fluss, der unter den Bäumen versteckt rauscht. Auf der ganzen Länge des Tals gibt es im Flussbett Schleifen und kleine Stromschnellen, die ein ständiges Geräusch erzeugen, bis es plötzlich still wird. Bäume und Fluss sind auf der Stelle still, und die Wasseroberfläche spiegelt alles wie ein verbeultes aber noch blankes Blech. Wir gehen zum Unterlauf, auf den Wegen der Wildschweine, ab und zu steigt der Weg zum Hang hin an, dann führt er wieder zum Fluss hinunter. Das Wasser ist grün und schwer, doch trotzdem durchsichtig. Weiß schwappt es über die porigen Steine. Schwarz, Grün, Weiß... von Wasser eingefasst ein kleiner, ein mittelgroßer und ein großer Stein. Steine grün vor kleiner Wasserkresse, andere leuchtend dunkelgrau. Im Flachen ragen grüne Blätter in Büscheln aus dem Wasser wie Salat. Efeu und Lianen umschlingen die Bäume, in denen Vögeln unsichtbar rufen, dem Himmel näher. Wir setzen uns in der Flussschleife nieder. Unter den Bäumen wächst Gras. Ich erzähle ihm, wie ich im Traum so schnell in der duftenden Strömung des Flusses schwamm, als flöge ich, und immer unbekanntem Wasser entgegen. Auch dort wachsen Pflanzen aus dem Wasser und recken sich ins Wasser. Der grüne Fluss birgt eine andere Welt, unschuldig und erträumt. Wir reden über die Menschen, die unter dem Baum in der Flussschleife schlafen würden. Sie würden frierend vor Sonnenaufgang erwachen, im Weiß des Nebels, in dem alles außer der Erde unter ihnen für einen Moment verschwunden wäre. Wir stellen uns in der Stromschnelle eine heilige Frau vor, eine Skulptur aus Stein, die das kühle Wasser hütet. Dieser Ort erinnert an alle Orte, an denen ich gewesen bin, erzähle ich ihm, und von dem wehmütigen Puzzle, das ich hatte. Es zeigte Kinder mit Ruderbooten auf einem wundersam stillen Flussabschnitt. Schließlich kommen wir nicht weiter, denn ein zu großer Baum ist quer über den Weg gestürzt. Seine Krone hängt über den Rand des Abgrunds. Der Weg zurück ist kurz, die kleinen Blümchen schauen uns an, und der Weg ist weich von abgefallenen Blättern. Im Süden stürzen die Wasser vom Eiscremeberg und strömen auf der Karte aufwärts, unter den sich reckenden Bäumen  hindurch, die ihre Finger zwischen andere Finger schieben. Eigene Bitten haben sie nicht. Er erzählt mir, worum er gebeten hat, und ich erzähle, worum ich bat.

Übersetzung von Stefan Moster

Riisuttu mies ja puettu nainen töissä II: Kaipauksen ja intensiteetin tuotanto

finnois | Eino Santanen

Riisuttu Mies istuu matkapuhelin kädessään tyhjässä neuvotteluhuoneessa ja tuijottaa tietokoneen ruudulta Puettua Naista, joka leikkii puettua eläintä toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvassa hidastetussa maisemassa. Riisutun sukupuolielimien tilalle on vaihdettu pakkolunastetulta ratsutilalta löydetyn orin haavoitetut sukupuolielimet. Hänen päänsä tilalle on vaihdettu hänen omaan ruumiiseensa joskus kuulunut pää. Riisuttu Mies on riisuttu tällä kertaa niin yksityiskohtaisen järjestelmällisesti, että näyttää siltä kuin hän olisi alunperin syntynyt riisuttuna. Sen kaiken tarkoitus on lisätä intensiteettiä.                      Hädissään hän pukee nyt päälleen mitä löytää (yrityksen vanhoja vuosikertomuksia, nahistuneita neuvotteluhedelmiä) ja käynnistää tietokoneen kameran voidakseen edes itse kömpelösti vähän riisuutua Puetulle, joka ei tietenkään voi nähdä häntä. Puettu Nainen on puettu muistuttamaan eläintä, mutta hänen päänsä tilalle on vaihdettu hänen omaan ruumiiseensa kuulunut pää. Sen kaiken tarkoitus on lisätä intensiteettiä. Puettu liikkuu hitaasti maisemassa, jota ei enää ole, ja katsoo omin silmin ruudun läpi Riisuttuun jota ei vielä ole. Riisuttu riisuutuu nopeasti maisemassa jota ei enää ole, ja katsoo oman päänsä silmin ruudun läpi Puettua jota ei vielä ole. Sen kaiken tarkoitus on lisätä intensiteettiä. Tässä nämä nyt niin kuin olisivat. Siihen lisätään vielä intensiteettiä. Mitään ei vielä tapahdu. Ne tekevät sen vielä uudestaan.

© Eino Santanen
from: Punainen seinä
Helsinki: Teos, 2010
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Entkleideter Mann und bekleidete Frau bei der Arbeit II: Herstellung von Sehnsucht und Intensität

allemand

Der Entkleidete Mann sitzt mit dem Mobiltelefon in der Hand im leeren Besprechungsraum und starrt auf die Bekleidete Frau auf dem Computerbildschirm, die ein bekleidetes Tier in einer verlangsamten Landschaft zu einer anderen Zeit und an einem anderen Ort spielt. Die Geschlechtsorgane des Entkleideten sind gegen die verwundeten Geschlechtsorgane eines Hengstes ausgetauscht worden, den man auf einem zwangsenteigneten Sattelgut gefunden hat. Sein Kopf ist gegen einen Kopf ausgetauscht worden, der einmal zu seinem Körper gehört hat. Der Entkleidete Mann ist diesmal so systematisch und in allen Einzelheiten entkleidet worden, dass es aussieht, als wäre er ursprünglich entkleidet geboren worden. Die Absicht von all dem besteht darin, die Intensität zu erhöhen.
            In seiner Not zieht er jetzt an, was er findet (alte Jahresberichte des Unternehmens, verschrumpelte Beratungsfrüchte) und setzt die Kamera des Computers in Betrieb, um sich wenigstens ein bisschen selbst unbeholfen für die Bekleidete entkleiden zu können, die ihn natürlich nicht sehen kann. Die Bekleidete Frau ist bekleidet, um an ein Tier zu erinnern, aber ihr Kopf ist gegen einen Kopf ausgetauscht worden, der einmal zu ihrem Körper gehört hat. Die Absicht von all dem besteht darin, die Intensität zu erhöhen. Die Bekleidete bewegt sich langsam in der Landschaft, die es nicht mehr gibt, und schaut mit eigenen Augen durch den Bildschirm auf den Entkleideten, den es noch nicht gibt. Der Entkleidete entkleidet sich rasch in der Landschaft, die es nicht mehr gibt, und schaut mit den eigenen Augen seines Kopfs durch den Bildschirm auf die Bekleidete, die es noch nicht gibt. Die Absicht von all dem besteht darin, die Intensität zu erhöhen. Hier wären sie also quasi. Dazu wird noch die Intensität erhöht.  Noch passiert nichts. Sie tun es noch einmal von vorn.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Mainos luontodokumentista

finnois | Eino Santanen

Hän on kuin hevonen on.
Niin hevonen tulee kuvaan
ja on se yltympäriinsä pää
ja riuhtova koipi,
pala kaviota kovalla maalla,
liike nuoli                            hevonen
on aro ilman varjoa,
hymyilee läheltä
yli kuin vuori;
liha todeksi tulleena.

Olen äiti teille, isä
sitä älkää unohtako,
olen hamuava paino pitkin taivaanrantaa
ja höyrystä kohoava sierain.
Vuoristo hevosia,
harja yli pihan olen
potku, tyyni,
jokainen pieni rauha
hevonen on
hännän leikki, kielellä heinä,
keinu jossa itkit.

© Eino Santanen
from: Merihevonen kääntää kylkeään
Helsinki: Teos, 2006
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Werbung für einen Naturfilm

allemand

Er ist wie ein Pferd ist.
So kommt das Pferd ins Bild
und es ist rundherum Kopf
und bockendes Bein,
ein Stück Huf auf harter Erde,
Bewegung Pfeil                 Pferd
Steppe ohne Schatten,
lächelt von nah
herüber wie ein Berg;
Fleisch wahr geworden.

Ich bin Mutter für euch, Vater
das sollt ihr nicht vergessen,
ich bin tastendes Gewicht den Horizont entlang
und aus dem Dampf ragende Nüster.
Ein Gebirge Pferde,
ein Kamm über dem Hof bin ich
ein Tritt, ruhig,
jeder kleine Friede
das Pferd
Spiel mit dem Schwanz, Heu auf der Zunge,
Schaukel auf der du weintest.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Mainos uhrista

finnois | Eino Santanen

Jos näytetään ase, jonkun on ennen pitkää kuoltava.
Jos näytetään tunne, saatamme pian kuulla laukauksen äänen,
se lähestyy.
Jos näytetään laukauksen ääni, tunne on jo matkalla tännepäin.
Jos näytetään, voi pojat! kuinka ruumista kannetaan.
Silmä silmässä, hammas hampaassa,
hetki hetken
kerrankin kohdallaan.
Käsi kädessä, kuva kielellä,
se kantaa lupausta raotetuilla huulillaan.

© Eino Santanen
from: Merihevonen kääntää kylkeään
Helsinki: Teos, 2006
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Werbung für ein Opfer

allemand

Wird eine Waffe gezeigt, muss früher oder später jemand sterben.
Wird ein Gefühl gezeigt, hören wir bald das Geräusch eines Schusses,
es nähert sich.
Wird das Geräusch eines Schusses gezeigt, ist das Gefühl schon auf dem Weg
        hierher.
Wird gezeigt, au Backe!, wie eine Leiche getragen wird.
Auge in Auge, Zahn in Zahn,
ein Moment momentan
einmal am Platz.
Hand in Hand, Bild auf der Zunge,
es trägt ein Versprechen auf den offenen Lippen.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Kun Jacasser kuolee]

finnois | Jarkko Tontti

Kun Jacasser kuolee hän sukeltaa pohjasta ylös valoon kuin lapsena laiturilta mutaiseen veteen, hiekkaa hipaisten takaisin pintaan ja kohti sinistä palloa kiertävää satelliittia. Hän kurottaa kohti lähintä kvasaaria, saa kiinni meteorin tai pari paljain käsin kuin nuorena napsi ahvenet särjistä, viisaita sitaatteja helpoista kirjoista, suomusti lainausmerkit tuntematta häpeää. Tähtien välissä Jacasser on tuuli ja vihdoin taas isän kanssa, molemmat puhdasta henkeä. He ottavat suunnan Alfa Centauriin, kiertävät monoteistien paratiisit ja helvetit uskoen vain tieteiskirjallisuuteen, hitaasti halki galaksien lipuviin jättialuksiin joiden ikkunoista sisään Jacasser kurkistaa kuin lapsena vanhempien makuuhuoneen ovenraosta, näkymä tallentuu mieleen, muuta ei enää ole.

© Jarkko Tontti
from: Jacasser
Helsinki: Otava, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

[Wenn Jacasser stirbt]

allemand

Wenn Jacasser stirbt, taucht er vom Grund hinauf ans Licht wie als Kind vom Steg ins schlammige Wasser, kurz den Sand berühren, dann zurück an die Oberfläche und hin zum Satelliten, der die Kugel umkreiset. Er reckt sich dem nächsten Quasar entgegen, erwischt einen Meteoriten oder zwei mit bloßen Händen, so wie er in jungen Jahren die Barsche zwischen den Plötzen herauspickte, kluge Zitate aus einfachen Büchern, die Gänsefüßchen abschuppte ohne Scham zu empfinden. Zwischen den Sternen ist Jacasser der Wind und endlich wieder beim Vater, beide reiner Atem. Sie schlagen die Richtung zum Alfa Centaur ein, machen einen Bogen um die monotheistischen Paradiese und Höllen, glauben nur an die wissenschaftliche Literatur, an langsam durch die Galaxien gleitende Riesenraumschiffe, durch deren Fenster Jacasser hineinlugt wie als Kind durch den Türspalt zum Elternschlafzimmer, der Anblick wird gespeichert, sonst gibt es nichts mehr.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Miesten välisestä ystävyydestä

finnois | Jarkko Tontti

Tänä iltana Jacasser lukee pohjoista muinaistarua, kuinka käyvät uroot
vaarasta vaaraan, Beowulfin
                                            salskeat äijät
nostavat haarikat huulilleen, pyyhkivät
vaahtoa panssaroituun hihaan.

Sillä miesten välinen ystävyys ei ole vaikeaa, ei, se on mahdotonta,
kuin autojen välinen veljeys
liikennevaloissa kun soturit keihäineen
yli sukupolvien tappavat ihmistä ja eläintä
kiihdyttävät kaverista ohi
                                                                 viimeisessä kaarteessa
vaihtuu katse, kysytään
voisiko sankarten välillä olla muuta kuin kilpaa, voisiko olla rakkautta
vai vain iskuja kylkeen, rintaan, selkään, puhki peltisen panssarin, helmimaalilla silatun
ratsun, vai voisiko olla
                                            rakkautta
partaisten poskien raapiutumista toisiinsa
kun ulvonta kiirii yli vaarojen, pohjoiset miehet
eivät koskaan pyydä anteeksi.

© Jarkko Tontti
from: Jacasser
Helsinki: Otava, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Von der Freundschaft zwischen Männern

allemand

Heute Abend liest Jacasser eine antike Sage aus dem Norden, wie die Mannsbilder von einer Gefahr zur nächsten ziehen, Beowulfs
                                            hochgewachsene Kerle
führen die Krüge an die Lippen, wischen
den Schaum am gepanzerten Ärmel ab.

Denn Freundschaft zwischen Männern ist nicht schwer, nein,
sie ist unmöglich,
wie Brüderschaft zwischen Autos
an der Ampel, wenn die Krieger mit ihren Speeren
über die Generationen hinweg Mensch und Tier töten
den Kameraden überholen
                                            in der letzten Kurve
der Blick ändert sich, es wird gefragt,
kann es zwischen Helden etwas anderes als Wettkampf geben,
könnte es Liebe geben
oder nur Schläge in die Rippen, auf die Brust, den Rücken, durch
den blechernen Panzer, das mit Helmfarbe plattierte
Ross, oder könnte es
                                            Liebe geben
Bärtige Wangen, die aneinander verschrammen
                                            wenn das Heulen über die Höhen hinweg hallt,
                                            die Männer des Nordens
                                            bitten nie um Verzeihung.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Synopsis

finnois | Jarkko Tontti

Avataan suu. Tehdään mies, nainen. Jekutetaan niitä, potkitaan ulos omenan kuoret hampaiden välissä. Unohdetaan hana valumaan. Hukutetaan kaikki, melkein. Vaihdetaan kertojaa.

Karataan Egyptistä, eksytään. Saadaan ohjeita, pistetään ne arkkuun, laitetaan kansi tiukasti kiinni. Tönitään alkuasukkaita, viedään niiden maat. Ollaan tuhmia, naureskellaan profeetoille. Joudutaan Babyloniin, päästään pois.

Vaihdetaan kertojaa.

Synnytään oudosti, saadaan papoilta lahjoja. Lähdetään Interrailille, perustetaan rockbändi. Faneja tulee. Kuollaan näyttävästi,  kummitellaan.  Vaihdetaan kertojaa.

Muistetaan mitä muistetaan, kirjataan se ylös. Tulkitaan miten sattuu, kerrotaan muillekin.

Odotellaan.

Vaihdetaan kertojaa.

© Tontti Jarkko
from: Vuosikirja
Helsinki: Otava, 2006
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Synopsis

allemand

Man öffnet den Mund. Man formt einen Mann, eine Frau. Man spielt ihnen  einen Streich, tritt die Apfelschalen aus den Zahnzwischenräumen. Man vergisst den Hahn abzudrehen. Man ertränkt alle, fast alle. Man wechselt den Erzähler.

Man flieht aus Ägypten, verirrt sich. Man erzählt Anweisungen, verstaut sie in einer Truhe, macht den Deckel fest zu. Man schubst die Ureinwohner, nimmt ihnen ihr Land. Man ist frech, lacht über die Propheten. Man gerät nach Babylon, kommt heraus.

Man wechselt den Erzähler.

Man wird sonderbar geboren, erhält von den Pfarrern Geschenke. Man geht auf Interrailtour, gründet eine Rockband. Es kommen Fans. Man stirbt spektakulär, spukt herum. Man wechselt den Erzähler.

Man erinnert sich, woran man sich erinnert, schreibt es auf. Man deutet es, wie es kommt, erzählt es auch anderen.

Man wartet.

Man wechselt den Erzähler.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Kulkekaamme

finnois | Kaisa Ijäs

Jos on totta, että olet ystäväni, punokaamme tiemme lauluista
kulkekaamme kuin verkkaiset ratsut, päät tuulesta vinoina
ja varokaamme joutumasta valteiksi vihollisten taskuihin
kulkekaamme ohi salien, joissa nieleville luvataan notkuvia pöytiä
heidän luoksensa, joiden maljoissa jumalten kielet ovat kuolleet
kulkekaamme ohi seinien, joille ammuttiin nimettömät luodit
heidän luoksensa, joiden rohkeutensa ei pettänyt
kulkekaamme ohi koirien, jotka nuolevat tyranniensa kättä
heidän luoksensa, joiden luona kukkivat valppaat puutarhat
kulkekaamme vastasyntyneiden huoneisiin ja niiden
huoneisiin, joiden vierestä veitset viuhahtivat
sillä aika kuin silmäpuoli herttuatar heittää
veitsistä kruunuja viattomien päihin, ja vasta
suljettujen luomiemme alla, meille lupaamansa
lainan maksaa kohtalon piinaava kaiku.

Jos on totta, että olet ystäväni, punokaamme tiemme tuulesta
sillä olen kyllästynyt pikkusieluisten pilkkaan, valheisiin mieleni näykkiä
ja olen väsynyt kesyttämään tutkaani, joka öisin turhaan ulvoo järjen kuuta.
Kulkekaamme niin kuin päivät, jotka tulevat meistä huolimatta
tule, olemme täällä viimeistä kertaa.

© Kaisa Ijäs
from: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Gehen wir

allemand

Wenn es wahr ist, dass du mein Freund bist, lass uns aus Liedern unsere Wege flechten
gehen wir wie träge Rosse, die Köpfe schief vom Wind
und hüten wir uns davor, Trümpfe in den Taschen der Feinde zu werden
gehen wir an Sälen vorbei, wo den Schluckenden reich gedeckte Tische verheißen werden
zu jenen, in deren Kelchen die Zungen Gottes gestorben sind
gehen wir vorbei an Wänden, gegen die namenlose Kugeln geschossen wurden
zu jenen, deren Mut nicht trog
gehen wir vorbei an Hunden, die Tyrannen die Hand leckten
zu jenen, bei denen die wachsamen Gärten blühen
gehen wir in die Zimmer der Neugeborenen und in die
Zimmer jener, neben denen die Messer durch die Luft sausen
wenn die einäugige Herzogin nach den Kronen auf den Köpfen Unschuldiger wirft, und erst
unter unseren geschlossenen Lidern zahlt der quälende Hall des Schicksals
den uns versprochenen Kredit.

Wenn es wahr ist, dass du mein Freund bist, lass uns aus Wind unsere Wege flechten
denn ich habe genug vom Spott der Kleinmütigen, von Lügen, die nach mir schnappen
und ich bin es müde, mein Radar zu zähmen, das nachts sinnlos den Vernunftmond anheult.
Gehen wir so wie die Tage, die unser ungeachtet kommen
komm, wir sind hier zum letzten Mal.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Spekulaatio

finnois | Kaisa Ijäs

Heräsin poliittisesti, oksensin onnesta. Sanoin uni on varkautta, elämä unta ja näin miehiä kantojen nokissa. Miehet olivat menneet puiden tilalle, ne korskuivat valokeiloissaan ja pitivät puheita tuhon demonstraatioista. Miehet sanoivat, että meidän varkaiden on osattava rakentaa naamioita. Että meidän on sytytettävä palamaan omat valheemme, ja sitten toisten. Ensin omamme, ne toistivat kiireettöminä, sitten toisten. Miehet nyökyttelivät vakavia päitään vuoron perään ja sytyttivät kirjoitettuja kääröjä toinen toisensa jälkeen kuin yhteisestä sopimuksesta. Ei mitään henkilökohtaista ne toistivat, ei mitään henkilökohtaista. Miehet seisoivat liekehtivän hämärän kynnyksillä, suut kiinni pimeyden nisissä, ja puhuivat metsälle kuin toisilleen. Suut pimenivät kiinni yöhön, ja miehet riisuivat aseensa kuin uniensa kahleet. Ne istuivat  kantojen nokkiin, muistelivat toisia aikoja, vielä muinaisempia kirjoituksia. Ne kantoivat kirjavia varjojaan, siirtelivät heinikkoa jaloillansa. Kesyttivät elämää ja menivät vastaan sen ahmaa. En nähnyt enää mitään, sillä joku varasti unelta lopun, mutta ääni pimeydessä sanoi: tämä saattaa hieman kirpaista. Ja kuulin, että sattui aivan jumalattomasti.

© Kaisa Ijäs
from: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Spekulation

allemand

Ich wachte politisch auf, kotzte vor Glück. Sagte, Schlaf ist Diebstahl, das Leben ein Traum und sah Männer auf Baumstümpfen. Die Männer waren an die Stelle der Bäume getreten, sie schnauften in ihren Lichtkegeln und hielten Reden über die Demonstrationen der Zerstörung. Die Männer sagten, unsere Diebe müssen Masken anfertigen können. Wir müssen unsere eigenen Lügen entzünden, und dann die der anderen. Zuerst die eigenen, wiederholten sie ohne Eile, dann die der anderen. Die Männer nickten mit ihren ernsten Köpfen, einer nach dem anderen, und zündeten Schriftrollen an, eine nach der anderen, wie auf Vereinbarung. Nichts Persönliches, wiederholten sie, nichts Persönliches. Die Männer standen an der Schwelle der flackernden Dämmerung, die Münder fest an den Zitzen der Finsternis, und sprachen zum Wald wie zueinander. Die Münder dunkelten zur Nacht hin zu, und die Männer legten ihre Waffen ab wie die Fesseln ihrer Träume. Sie setzten sich auf die Baumstümpfe, dachten an andere Zeiten zurück, an noch ältere Schriften. Sie trugen ihre bunten Schatten, bogen mit den Füßen das Gras hin und her. Zähmten das Leben und traten seinem Vielfraß entgegen. Ich sah nichts mehr, denn jemand stahl vom Traum den Schluss, aber eine Stimme in der Finsternis sagte: Das kann jetzt ein bisschen wehtun. Und ich hörte, dass es ganz ungeheuer schmerzte.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Abborskär

finnois | Kaisa Ijäs

Veneessä koverrumme maan poissaoloon kuin onneen
kierrämme seitsemän merimiehen kiven laulaen:

”Heidän silmänsä ovat helmiä nyt”
”Heidän silmänsä ovat helmiä nyt”

Saaressa musta ikkuna välähtää valkoiseksi, syrjäyttää
heijastukset: näyttää meren kallioiden sylissä.

Mikä tekisi mustasta syvemmän kuin kuilullinen valkoista
salaman lyödessä hatun taivaan päästä, ukkosen
jyrähtäessä kallioiden alla, rinnan
kahahtaessa kuin kyy katajikossa.

Miten rakkauden ajettua mereen, jää
rannalle tuulisen luodon surulliset silmät
kuin kaksi vanhaa pihlajaa, joista tuuli on raastanut marjat.

Sahana soivien kuusien välissä pala taivaanrantaa,
kuin joku yhä katsoisi sinua jostakin hyvin kaukaa.

Eikä meri lakkaa viettelemästä, vaan suolavesi huuhtoo
venettä niin kuin viimeistä toivetta, tai kultaa, huuhdotaan.

© Kaisa Ijäs
from: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Abborskär

allemand

Im Boot werden wir in die Abwesenheit des Landes gekerbt wie ins Glück,
singend umkreisen wir den Stein der sieben Seeleute:

„Ihre Augen sind jetzt Perlen“
„Ihre Augen sind jetzt Perlen“

Auf der Insel blitzt weiß ein schwarzes Fenster auf, verdrängt
die Spiegelungen: zeigt das Meer umarmt von Felsen.

Was könnte das Schwarz tiefer machen als eine Kluft voll Weiß
wenn der Blitz dem Himmel den Hut vom Kopf schlägt, der Donner
unter den Felsen dröhnt, die Brust
raschelt wie die Kreuzotter unterm Wacholder.

Wie das ist, wenn die Liebe ins Meer getrieben worden ist, es bleiben
am Ufer die traurigen Augen der windigen Felsinsel
wie zwei alte Ebereschen, denen der Wind die Beeren abgerissen hat.

Zwischen den Fichten, die wie eine Säge klingen, ein Stück Horizont,
als würde noch immer jemand von sehr weit auf dich blicken.

Und das Meer hört nicht auf zu verführen, das Salzwasser wäscht
das Boot wie einen letzten Wunsch, oder wie Gold gewaschen wird.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Suggestio

finnois | Kaisa Ijäs

Aamu kuin myyttinen muna, jonka herätyskellon fanfaari rikkoo.
Murtaudut päivän sisään: se on laakea kuin sunnuntai.

Mustarastas kuokkii hiljaisuuden lähdettä, sen mahdollisuutta
olla mitä tahansa. Maasta nousee arvaamattomia pyyteitä,
resitatiiveja kuin aavistuksia kiipeää lihaa pitkin ohimollesi.

Kohtaat keskipäivän aaveet jossakin tuskan alajuoksulla,
hiljaisuuden ja musiikin risteyksessä, missä
mielesi kamarit ovat paljaat, tunteikko portin takana tiheä.

Unelmien höyryävät hevoset valmistautuvat hyppyyn
mutta viulut on lyöty seinille kuin aseet, ja vasta hämärän
helikopterien laskeutuessa, alat kieriä pitkin kadotettua
valtatietä, kasvattaa itsesi pimeässä viihtyviä puolia.

© Kaisa Ijäs
from: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Suggestion

allemand

Der Morgen wie ein mythisches Eis, von der Fanfare des Weckers demoliert.
Du brichst in den Tag ein: er ist platt wie ein Sonntag.

Die Amsel schnorrt an der Quelle der Stille, an ihrer Möglichkeit,
alles zu sein. Aus der Erde steigen unberechenbare Wünsche,
Rezitative klettern wie Ahnungen das Fleisch hinauf zu deinen Schläfen.

Du triffst die Mittagsgeister irgendwo am Unterlauf des Schmerzes,
an der Kreuzung von Stille und Musik, wo
deine inneren Kammern rein sind, das Gefühlsgebiet vorm Tor kompakt.

Die dampfenden Pferde der Träume machen sich zum Sprung bereit,
aber die Geigen sind gegen die Wände geschlagen worden wie die Waffen, und
erst wenn die Helikopter der Dämmerung landen, rollst du die verlorene
Fernstraße entlang, züchtest dir Seiten, die dein Dunkel lieben.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Fotosynteesi

finnois | Kaisa Ijäs

Mitä jos yksinäisyys alkaa kielestä, pimeys valosta, ja iiris
on auringon valkoinen valhe. Vuoto, joka alkaa A:sta.

Paljon valoa mahtuu tähän syliin, tiedä miten sitä pitelisi
ettei valuisi hukkaan, kerisi itseään rullalle. Katso, se on

kytketty seiniin ja kattoihin, siltojen alle ja lyhtypylväisiin:
uniemme fotosynteeseihin, missä aika tallentuu ja
                                paljastaa pimeytemme säikyt airot.

Katso suljetut silmät, aavista mykkyys, aavista suun hiljaisuus
äänen soittorasiassa, jouset tähtijärjestelmän yllä. Sano oi.

Sano oi miten pimeitä huoneita me olemmekaan.

Mitä jos yksinäisyys alkaa kielestä, valo pimeydestä, ja iiris
on auringon valkoinen valhe. Vuoto, joka alkaa A:sta.

Siitä aukosta kieli pyrkii sisään, ja kun taas varastamme
valoa laitteeseen, olemme jo askeleen verran Toisaalla.

© Kaisa Ijäs
from: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Photosynthese

allemand

Und wenn die Einsamkeit in der Sprache beginnt, die Dunkelheit im Licht, und die Iris
eine weiße Lüge der Sonne ist? Ein Sickerfluss, der mit A beginnt?

In diese Arme passt viel Licht, wenn man nur wüsste, wie man es halten soll,
damit es nicht davonläuft, sich nicht einrollt. Schau, es ist

in Wänden und Decken verborgen, unter Brücken und in Laternenmasten:
in den Photosynthesen unserer Träume, wo die Zeit gespeichert wird und
                                  die scheuen Ruder unserer Dunkelheit enthüllt.

Schau die geschlossenen Augen, ahne die Stummheit, ahne die Stille des Mundes
in der Spieluhr der Stimme, die Streicher über dem Sternensystem. Sag oh.

Sag oh, was sind wir nur für dunkle Räume.

Und wenn die Einsamkeit in der Sprache beginnt, die Dunkelheit im Licht, und die Iris
eine weiße Lüge der Sonne ist? Ein Sickerfluss, der mit A beginnt?

In diese Öffnung drängt die Sprache, und wenn wir wieder Licht für
unseren Apparat stehlen, sind wir bereits einen Schritt weit im Anderswo.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Jos onni olisi]

finnois | Pauliina Haasjoki

”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa,
                                            maailma säteilisi pois...”                                                     
 
 
 
Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois.
Jos onni olisi itkemättömyydessä,
jos se olisi aurinkoisuudessa. Mitä on kaksikymmentä kahdeksan astetta,
tuulta kaksi metriä sekunnissa, pilvetöntä, näkyvyys saaristoon? Millaista on
seistä ikkunan ääressä ja katsoa kun se väreilee avaruuteen.
Helmenä säteilevän maapallon pinnalla seisova
avaruuden profiilissa erottuva pienin kuvio.
Jos onni olisi kaunismuotoisissa kuvioissa, siihen voisi kulkea syvemmälle
kunnes merihevosten laakso tulee jälleen vastaan, silloin laskutoimitus
on ikuinen ja itsekseen tapahtuva. Silloin olisi yksinkertaista sanoa
mikä on kaunista: puhtain.
Kauneinta olisi silloin piirtämätön viiva, pelkkä piste. Silloin ei olisi
milloinkaan tarvinnut minkään alkaa, ajan.
Jos merihevonen olisi vain kaunis eikä ensin kummallinen.
Jos ei ensin tarvitsisi sanoa sitä hevoseksi ja heltyä.
Jos onni olisi loppumattomuudessa,
siinä, että on toffeesta tehty hevosenkokoinen hevonen
ja kun sen kylkeä puraisee, se kasvaa heti täydeksi takaisin.
Tai jos jokin päivä ei loppuisi koskaan.
Jos silloin saisi auringonpolttaman, joka laantuu huomiseen mennessä,
ei se laantuisi koskaan.
Mutta jos iho olisi taiottu kipua tuntemattomaksi.
Niin päällä olisivat vaatteet jotka eivät ollenkaan liikkuisi, kaikki kosketus
olisi yhtäläistä.
Jos milloinkaan ei olisi ollut mitään. Jos mitään ei olisi ollut, koskaan.
Jos onni olisi kaukaa onneksi nähtävissä, maailma säteilisi pois.
Jos se tulisi aina kun sen osaset sitä kutsuvat.
Ei olisi kohta enää muuta, vain kolmio ja ympyrä jotka istuisivat ja
nojaisivat toisiinsa.
Olisi vain palmu, hiekkainen poukama, yksi uudestaan
täyttyvä hedelmä.
Jos onni olisi hyvännäköisimmässä syleilyssä, maailma katselisi pois.
Olisi vain kauneuksien ja hyvyyksien yhteenlaskettu rakkaus,
mitään se ei kestäisi sillä sen aika ei kuluisi.
Jos sameasta vedestä ei heijastuisi, jos lehtiä ei olisi sen pohjalla.
Ja olisiko se kaunis jollei sitä ensin sanottaisi hevoseksi,
kavioiset hevoset, jouhiset hevoset, turkkiset hevoset. Säkäiset hevoset,
harjaiset hevoset, lautaisiset hevoset. Turpaiset hevoset, korvaiset hevoset,
kaulaiset hevoset.
Ja kaksi vuohta jotka nojaavat kaulaansa kaulaa vasten.
Jos vain kauniit eläimet saisivat olla olemassa.
Jos harmaata rapattua seinää ei voisi koskea kädellään.
Jos vain kaunista ilmaa saisi olla. Jos kukaan ei tunnistaisi ketään.
Avaruuden profiilissa erottuva pienin kohouma,
kukin meistä joka sillä hetkellä kohottautuu vuoteessaan
ja ihmettelee yön kuumuutta sytyttämättä valoja,
ohuesti lakanan peitossa, kaikkein pienimpänä ja kaiken
ajattelemiseen kykenevänä.
Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa, maailma säteilisi pois.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei sanoisi hyvää yötä muille kuin rakastamilleen.
Jos ei koskaan rakastaisi sellaista mitä ei ennen rakastanut.
Nyt hyvää yötä. Hyvää yötä tähdet. Hyvää yötä kultainen kuu
ja hevosenpään tähtisumu.
Hyvää yötä syleiltävä.
Hyvää yötä. Hyvää yötä.

© Pauliina Haasjoki
from: Pääskynen ja lepakko
Helsinki: Otava, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

[Wenn das Glück in gut aussehenden Situationen läge]

allemand

"Wenn das Glück in gut aussehenden Situationen läge,
                                                              löste sich die Welt in Strahlen auf."



Wenn das Glück in der Tränenlosigkeit läge,
wenn es in der Sonnenhaftigkeit läge. Was bedeuten achtundzwanzig Grad,
zwei Meter pro Sekunde Wind, wolkenlos, Sicht bis in die Schären? Wie ist es,
am Fenster zu stehen und zuzuschauen, wie all das im Weltall verflimmert?
Auf der perlenhaft strahlenden Erdkugel steht
die kleinste im Profil des Weltalls erkennbare Figur.
Wenn das Glück in schön geformten Figuren läge, könnte man tiefer hineingehen,
bis man wieder aufs Tal der Seepferde stößt, dann ist die Rechenoperation
unendlich und geschieht für sich. Dann wäre es einfach zu sagen,
was schön ist: das Reinste.
Am schönsten wäre dann die ungezeichnete Linie, der bloße Punkt. Dann hätte
nichts irgendwann anfangen müssen, auch die Zeit nicht.
Wenn das Seepferd nur schön wäre und nicht zunächst sonderbar.
Wenn man es nicht zunächst Pferd nennen und weich werden müsste.
Wenn das Glück in der Unaufhörlichkeit läge,
darin, dass aus Toffee ein pferdegroßes Pferd gemacht ist,
und wenn man hineinbeißt, wächst es sogleich wieder zu voller Größe an.
Oder wenn irgendein Tag niemals endete.
Wenn man dann einen Sonnenbrand bekäme, der bis zum nächsten Tag abklingt,
klänge er niemals ab.
Aber wenn die Haut dazu verzaubert wäre, keinen Schmerz zu spüren.
Dann hätte man Kleider an, die sich überhaupt nicht bewegten, alle Berührung
wäre gleich.
Wenn es niemals etwas gäbe. Wenn nichts je gewesen wäre.
Wenn das Glück von ferne als Glück zu sehen wäre, löste sich die Welt in Strahlen auf.
Wenn es immer käme, wenn seine Bestandteile es rufen.
Es gäbe bald nichts anderes mehr, nur Dreieck und Kreis, die säßen und
sich aneinanderlehnten.
Es gäbe nur eine Palme, eine Bucht mit Strand, eine sich immer wieder
füllende Frucht.
Wenn das Glück in der bestaussehendsten Umarmung läge, würde die Welt wegschauen.
Es gäbe nur die zusammengerechnete Liebe der Schönheiten und Tugenden,
nichts würde sie ertragen, denn ihre Zeit verginge nicht.
Wenn sich im trüben Wasser nichts spiegelte, keine Blätter auf seinem Grund lägen.
Und wäre es denn schön, wenn man es nicht zuerst Pferd nennen würde,
Pferde mit Hufen, Pferde mit Rosshaar, Pferde mit Fell. Pferde mit Widerrist,
Pferde mit Mähne, Pferde mit Kruppe. Pferde mit Schnauze, Pferde mit Ohren,
Pferde mit Hals.
Und zwei Ziegen, die Hals an Hals lehnen.
Wenn nur die schönen Tier existieren dürften.
Wenn man die grau verputzte Wand nicht mit der Hand berühren dürfte.
Wenn es nur schönes Wetter geben dürfte. Wenn niemand jemanden erkennte.
Die im Profil des Weltalls wahrnehmbare Erhebung,
jeder von uns, der sich in dem Moment im Bett aufrichtet
und sich über die Hitze der Nacht wundert, ohne Licht anzumachen,
dünn mit einem Laken bedeckt, als kleinstes von allen und zu allem
Denken fähig.
Denn wenn das Glück nur in liebenswürdigen Dingen läge, löste sich die Welt in Strahlen auf.
Wenn man sich niemals selbst in der Nähe fände,
wenn man sich selbst nie dort erreichte, wo man vollkommen verloren zu sein glaubt,
an einem Ufer, das von getrockneten Algen übersät ist.
Wenn niemand jemand anderem als seinen Geliebten gute Nacht sagte.
Wenn niemand etwas liebte, was nicht zuvor schon geliebt worden ist.
Jetzt aber gute Nacht. Gute Nacht, Sterne. Gute Nacht, goldener Mond
und Nebelfleck des Pferdekopfs.
Gute Nacht, alles, was zu umarmen ist.
Gute Nacht. Gute Nacht.

Übersetzung von Stefan Moster

Kehtolaulu

finnois | Pauliina Haasjoki

Pääskyset lentävät matalalla, tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee lepakoita. Tuuli tarttuu niihin
ja niistä tulee kapistuksia, kynäveitsi ja okariino,
murhe ja pakomatka. Lepakot lentävät siivet
jännittyneinä. Pääskyset lentävät pingottuneina
ja saavuttavat kaiken mutta menettävät paljon.
Lepäävät aamun suussa kaikkensa antaneina.
 
Mutta heidät on uuvuttanut leikki, karkelo, vauhti.
Häikäilemätön itsensä tuuleen heittäminen on heidät
uuvuttanut. Ja niin on heidät väsyttänyt uskollisuus,
kirkon katon alla pesiminen, ankara suuri laulu
joka painautuu kaulalle. Selkään. Selkäpiihin.
Pääskyset sirkuttavat ja sirppinä leikkaavat taivaan.
 
Kuunsirppinä kuu leikkaa taivaan. Pääskynen lepää
illan suussa lennossa silmät auki. Silmät auki lepää
lepakko. Lapsi avaa käsivartensa ja räpyttelee pihalla
vielä ennen kuin nukkumaan mennään, tulee lepo
vaatimalla vaatimaan. Lapsi, lepakko, pääsky, kuu.

© Pauliina Haasjoki
from: Pääskynen ja lepakko
Helsinki: Otava, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Wiegenlied

allemand

Die Schwalben fliegen tief, der Wind ergreift sie,
und sie werden Fledermäuse. Der Wind ergreift sie,
und sie werden Gegenstände, Bleistiftmesser und Okarina,
Kummer und Flucht. Die Fledermäuse fliegen mit
gespannten Flügeln. Die Schwalben fliegen nervös
und erreichen alles, verlieren aber viel.
Ruhen gegen Morgen erschöpft aus, haben alles gegeben.
 
Aber was sie erschöpft hat, war das Spiel, der Tanz, das Tempo.
Der skrupellose Sturz in den Wind hat sie
erschöpft. Wie auch die Treue sie ermüdet hat,
das Nisten unterm Kirchendach, das schwere, große Lied,
das auf den Hals drückt. Auf den Rücken. Die Wirbelsäule.
Die Schwalben zwitschern und schneiden als Sicheln den Himmel.
 
Als Mondsichel schneidet der Mond den Himmel. Die Schwalbe ruht
gegen Abend aus, im Flug, offenen Auges. Offenen Auges ruht
die Fledermaus. Das Kind breitet die Arme aus und schlägt damit,
draußen, bevor man schlafen geht, die Ruhe kommt,
um etwas zu verlangen. Kind, Fledermaus, Schwalbe, Mond.

Übersetzung von Stefan Moster

[Syyssonaatti omistussuhteista]

finnois | Risto Oikarinen

Syyssonaatti omistussuhteista. Koivu kuuluu sisäpihalle, piha koivun lehdille, lehdet lehtipuhaltimelle, puhallin kuuluu puutarhurille, puutarhuri kaupungille, kaupunki kuuluu valtiolle, valtio ei kenellekään, ei kukaan ihmiselle, ihminen kuuluu ruumiilleen, ruumis kuuluu liikkeelle, liike aalloille, aallot aurinkomyrskylle, myrsky kuuluu minun vesilasiini, vesilasi pillereille, pillerit sieluparalle, sieluparka terapiaan, terapeutti kuuluu koiralleen, koira kuuluu eläinkuntaan, kunta kuuluu köyhtyvän, köyhyys kuuluu ahneelle, ahne helvettiin, helvetti kuuluu kristinuskoon, usko alakerran mummolle, mummo maan multiin, multa kuuluu juurille, juuret sisäpihan koivulle.

© Risto Oikarinen
from: Katumusharjoituksia
Gummerus Publishers, 2008
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[Herbstsonate über Besitzverhältnisse]

allemand

Herbstsonate über Besitzverhältnisse. Die Birke gehört dem Innenhof, der Hof den Birkenblättern, die Blätter dem Laubbläser, der Bläser gehört dem Gärtner, der Gärtner der Stadt, die Stadt gehört dem Staat, der Staat gehört niemandem, niemand dem Menschen, der Mensch gehört seinem Körper, der Körper der Bewegung, die Bewegung gehört den Wellen, die Wellen gehören dem Sturm, der Sturm gehört ins Wasserglas, das Wasserglas den Pillen, die Pillen gehören der armen Seele, die arme Seele gehört in Therapie, der Therapeut dem Hund, der Hund gehört zum Tierreich, das Reich gehört verarmt, die Armut gehört dem Habsüchtigen, die Habsucht in die Hölle, die Hölle gehört zum Christenglauben, der Glaube zur Oma im Parterre, die Oma unter die Erde, die Erde gehört den Wurzeln, die Wurzeln der Birke im Innenhof.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Puu ui puistossa, puusto]

finnois | Harry Salmenniemi

Puu ui puistossa, puusto.
Ovatko kaikki lapset
skitsofreenisiä? Ainakaan
heitä ei voi jättää yksin.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Ein Baum schwimmt im Park, Holz]

allemand

Ein Baum schwimmt im Park, Holz.
Sind eigentlich alle Kinder
schizophren? Auf jeden Fall
kann man sie nicht alleine lassen.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Moni ihminen on rakastanut]

finnois | Harry Salmenniemi

Moni ihminen on rakastanut
minua, mutta kukaan ei ole
ollut peltoaukea. Kurkut;
pulleahkot pohkeet.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Manch ein Mensch hat mich]

allemand

Manch ein Mensch hat mich
geliebt, aber keiner ist ein
offenes Feld gewesen. Gurken;
stramme Waden.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Mikä vaikeuttaa unta?]

finnois | Harry Salmenniemi

Mikä vaikeuttaa unta?
Suuri elefantti, jonka
jalat häiritsevät. Syvä
harmaa: eukalyptuspuun

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Was erschwert den Schlaf?]

allemand

Was erschwert den Schlaf?
Ein großer Elefant, dessen
Beine stören. Tiefes Grau:
des Eukalyptusbaums.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Tarkoituksena on hyödyntää]

finnois | Harry Salmenniemi

Tarkoituksena on hyödyntää
konsernisynergiaa ja kehittää
verkkoliiketoimintaa. Minulla
on sydän paikallaan. Sinulla on,

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Ziel ist es, die Konzernsynergie]

allemand

Ziel ist es, die Konzernsynergie
zu nutzen und eine Internetplattform
aufzubauen. Ich hab das Herz
am rechten Fleck. Du hast,

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Ei ole levollisempaa kuin]

finnois | Harry Salmenniemi

Ei ole levollisempaa kuin
leikkaus jossa saa nukkua
rauhassa. Suut pysyvät kiinni;
mapit, paperit, toimistot,

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Nichts ist entspannter als eine]

allemand

Nichts ist entspannter als eine
Operation, bei der man in Ruhe
schlafen darf. Die Münder bleiben zu;
die Mappen, die Papiere, die Büros.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Elämä on sarja toistuvia]

finnois | Harry Salmenniemi

Elämä on sarja toistuvia
onnettomuuksia - - - - -  
- - - - - - - - - - - - - - - - -
- - - - - - - - - - - - suolla?

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Das Leben ist eine Reihe wiederholter]

allemand

Das Leben ist eine Reihe wiederholter
Unfälle - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - 
- - - - - - - - - - - - - - auf einem Sumpf?

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Jos minulla olisi tunteita, ne]

finnois | Harry Salmenniemi

Jos minulla olisi tunteita, ne
olisivat lämpimiäkin. Kenties.
Humalassa minä liukastuu
minuun. Riuku liukuu, kastuu.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Wenn ich Gefühle hätte, wären sie]

allemand

Wenn ich Gefühle hätte, wären sie
auch warm. Womöglich.
Betrunken rutscht das Ich auf mir aus.
Glitschiger Balken wird klitschnass.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Pahinta mitä voi tehdä on]

finnois | Harry Salmenniemi

Pahinta mitä voi tehdä on
rakastaa toista hitaasti
arvokkaalla vasaralla.
Lasia ja lunta; kohdevalo.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Das Schlimmste, das man tun kann]

allemand

Das Schlimmste, das man tun kann,
ist, den anderen langsam zu lieben,
mit einem kostbaren Hammer.
Glas und Schnee; Spotlight.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Jos ihminen palaa takaisin]

finnois | Harry Salmenniemi

Jos ihminen palaa takaisin
maaksi, runon täytyy olla
ihmisen mykkä laulu, tms.
Kuolema = antikliimaksi.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Wenn ein Mensch wieder zu Erde]

allemand

Wenn ein Mensch wieder zu Erde
wird, muss das Gedicht ein stummes
Lied o. ä. des Menschen sein.
Tod = Antiklimax.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Jos joku ystävistäni ilmoittaa]

finnois | Harry Salmenniemi

Jos joku ystävistäni ilmoittaa
vihaavansa minua, olen jo
kirjoittanut hänelle kirjeen
tällaista tilannetta varten.

© Harry Salmenniemi
from: Runojä
Helsinki: Otava, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin 2012

[Sollte ein Freund von mir erklären]

allemand

Sollte ein Freund von mir erklären,
dass er mich hasst, habe ich ihm
bereits einen Brief
für so eine Situation geschrieben.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[onnisommitelma, 2012, yksityiskokoelma...]

finnois | Risto Oikarinen

onnisommitelma, 2012, yksityiskokoelma; me istumme minun
lapsuudenkotini pihalla isoisäni istuttaman luumupuun alla
sinulla on hennonkeltainen mekko ja sylin täydeltä luumuja
sanon että kerää talteen hedelmäkivet niitten murskasta voi
polttaa luonnonmustaa mutta sinä syljet ne pois ja hymyilet
silmät kiinni kohti loppukesän valoa

© Risto Oikarinen
from: Värioppi
Helsinki: Otava Publishing Company, 2012
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[glückskomposition, 2012, privatsammlung...]

allemand

glückskomposition, 2012, privatsammlung; wir sitzen im garten
meines elternhauses unter dem vor meinem großvater gepflanzten
pflaumenbaum du trägst ein zartgelbes kleid und hast den schoß
voller pflaumen, ich sage, hebe die kerne auf, wenn man sie zerstößt,
kann man daraus naturschwarz brennen, aber du spuckst sie aus und
lächelst die augen zu,  dem endsommerlicht entgegen

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[suudelma Getsemanen puutarhassa...]

finnois | Risto Oikarinen

suudelma Getsemanen puutarhassa, munatempera; oliivinvihreä pimeä
piellä sotkettu kuu; ikonin etualalla Kristus ja kaksiulotteinen Juudas
Iskariot, hänen huuliensa rohtunut punerva ruususuolasta mehustettu
Kristuksen poskea raapii Juudaksen parta, sen napalminruskea saatu
kuumentamalla raakasokeria; ohi katsovan Kristuksen silmämunien
helmivalkoinen ostereista murskaamalla vuodatettu

© Risto Oikarinen
from: Värioppi
Helsinki: Otava Publishing Company, 2012
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[der kuss im garten Gethsemane...]

allemand

der kuss im garten Gethsemane, eitempera; olivgrüner dunkler, mit pech vermengter mond; im vordergund der ikone Christus und zweidimensional Judas Ischariot, die entzündete rötung seiner lippen aus rosensalz gepresst an Christi wange kratzt judas’ bart, das napalmbraun dafür erhält man durch das erhitzen von rohzucker; das perlweiß der vorbei blickenden augäpfel Christi aus austern durch aufbrechen vergossen

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[hiljaiselo, Stilleben...]

finnois | Risto Oikarinen

hiljaiselo, Stilleben; tämän asetelman värimaailmaa hallitsee
sameankeltainen; veriappelsiinit kristallikulhossa muistuttavat
sotaveteraaneja sarastuksen aikaan uimahallissa, jonka suuret
maisemaikkunat ovat roiskeitten ja kädenjälkien tahrimat: sisälle
suodattuu epäpuhdasta aamunkajoa, romukultaa; asetelmaan on
ikuistettu rauha, jonka maailma voi antaa

© Risto Oikarinen
from: Värioppi
Helsinki: Otava Publishing Company, 2012
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[stilles leben, Stilleben...]

allemand

stilles leben, Stilleben; die farbwelt dieser kompositon wird von
mattgelb dominiert; die blutorangen in der kristallschale
erinnern an kriegsveteranen bei tagesanbruch im schwimmbad,
dessen panoramafenster voller spritzer und fingerabdrücke
sind: gefilterter unreiner morgenschein, altgold; die komposition
verewigt den frieden, den die welt geben kann

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[Gruß aus Berlin...]

finnois | Risto Oikarinen

Gruß aus Berlin, mustekynä postikortille, 1929, tuhoutunut;
näyttelyn avajaiset olivat muuten onnistuneet ja sää aurin-koinen
mutta en millään saa silmistäni hotellin vesiklosetin lavuaariin
liiskaamaani russakkaa, pelkään että se värittää jälkeenpäin koko
elämyksen, niin kuin Goethe sanoi: yksi tahra riittää tekemään
puhtaankeltaisesta likaisen, ja kylmän

© Risto Oikarinen
from: Värioppi
Helsinki: Otava Publishing Company, 2012
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[Gruß aus Berlin...]

allemand

Gruß aus Berlin, tinte auf postkarte, 1929, zerstört; die ausstellungseröffnung
war ansonsten gelungen und die sonne schien, aber ich kriege einfach nicht
die schabe aus dem blick, die ich im waschbecken der hoteltoilette
zerquetscht habe, ich befürchte, sie wird im nachhinein das ganze erlebnis
färben, so wie Goethe sagte: ein fleck reicht, um aus einem reinen gelb ein
schmutziges zu machen, ein kaltes

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

[isoisä istuu keittiönpöydän ääressä...]

finnois | Risto Oikarinen

isoisä istuu keittiönpöydän ääressä, pöytä on ikkunan alla
ikkuna kasvaa pakkaskukkia, niitten takana on heraldinen
hanki: hopeinen ja sokaiseva; niin hopea tummuu kuin
huomaamatta ja lankeaa illan paksusti maalattu hämärä:
sininen, sinisempi, sinisin; isien hiljaisuus, yhdelle katettu
keittiönpöytä, ikkunan takana talvi

© Risto Oikarinen
from: Värioppi
Helsinki: Otava Publishing Company, 2012
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[großvater sitzt am küchentisch]

allemand

großvater sitzt am küchentisch, der tisch steht am fenster das
fenster züchtet eisblumen, dahinter liegt heraldischer schnee:
silbern und blendend; das silber dunkelt fast unmerklich und
es fällt die dick aufgetragene abenddämmerung: blau, blauer,
am blausten; die stille der väter, der küchentisch gedeckt für
einen, vor dem fenster winter

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

AHMATOVA KOMAROVOSSA

finnois | Jouni Inkala

Silmissään hän näki sateen putoavan suosiomyrskynä
juuri lopettaneen jousiorkesterin päälle.
Kuunteli, ja muisti miten oli kerran seisonut
tyynen Suomenlahden rannalla kun oli alkanut
tulla lunta. Satoja tuhansia hiutaleita
oli kohonnut meren pohjattomuudesta, toisia satoja
tuhansia pudonnut äkkijyrkkään taivaasta.
Äänettömästi, nopeasti toisiaan veden rajassa
ruhjoen, ja samassa kadoten niin kuin
askeleitten erotessa yössä, pakenevan
kopseen hävitessä, kuin vaikeasti tulkittavana
enteenä maan tulevasta kohtalosta. Mutta nyt
hän istui saastaisten tapettien peittämässä
huoneessa, ja tunsi ettei sydän enää kauan
jaksaisi. Hän ajatteli sen olevan aurinko,
viime metreillä elämäänsä, räjähtämäisillään,
planeetat ja vähäiset asteroidit ympäriltään
nielaisten, ja samalla hän yritti nostaa kätensä
kohti paperinpalaa ja kynää, mutta sai sormiinsa
vain korpunmuruja. Enempää jaksamatta hän tiesi
silloin, että tuo kuva sateesta oli häntä noutamaan
tullut enkeli. Muusa ja Taivaallinen olento
samassa persoonassa. Ja kun hän oli varmistunut
siitä, että huoneessa oli todella hänen lisäkseen joku,
hän kuiskasi. Nyt lähdemme uudelleen alkuun,
ensimmäisen runon, ensimmäisiin ylpeisiin säkeisiin.

© Jouni Inkala
from: Kirjoittamaton
Helsinki: WSOY, 2002
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

ACHMATOWA IN KOMAROWO

allemand

In ihren Augen sah sie den Regen als Beifallssturm
auf das gerade verstummende Streichorchester niedergehen.
Sie hörte zu und ihr fiel ein, wie sie einmal am Ufer der
windstillen Ostsee gestanden, als es
zu schneien begonnen hatte. Hunderttausende Flocken
waren aus der Bodenlosigkeit des Meers aufgestiegen, weitere
Hunderttausende jäh vom Himmel gefallen.
Lautlos, einander an der Wassergrenze schnell
zermalmend, und dabei vergehend, so wie man
Schritte in der Nacht wahrnimmt, fliehendes Klappern
im Verschwinden, wie eine schwer zu deutende
Prophezeiung auf das künftige Schicksal des Landes. Aber
jetzt saß sie in dem mit schmutzigen Tapeten bespannten
Zimmer und spürte, das Herz würde nicht mehr lange
können. Sie dachte, es sei eine Sonne,
auf den letzten Metern ihres Leben, kurz vorm Explodieren,
Planeten und kleine Asteroiden um sich herum
verschluckend, und dabei streckte sie die Hand nach
Stift und Papier aus, bekam aber nur Zwiebackkrümel
zwischen die Finger. Mehr schaffte sie nicht, und
da wusste sie, dass jenes Bild vom Regen der Engel war, der
kam, um sie zu holen. Muse und Himmlisches Wesen
in einer Person. Und als sie sich vergewissert hatte, dass
außer ihr tatsächlich noch jemand im Zimmer war,
flüsterte sie. Jetzt brechen wir erneut zum Anfang auf,
zu den ersten stolzen Versen des ersten Gedichts.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

LOPUTON LAATIKKO

finnois | Jouni Inkala

                                    Sydän, kuviteltu tila
joka voi mahduttaaa vain tietyn määrän
lyöntejä sisälleen. Jahka laatikko on täynnä
pannaan lappu luukulle
ja sydän lähtee, elämästä kyllikseen saaneena
                                         ansaitulle lomalle.

                                    Sydän, kuviteltu tila
johon on mahdutettu valmiiksi tietty määtä
lyöntejä sisälle. Jahka laatikko on huvennut tyhjiin
vedetään lippu salkoon
ja sydän juhlii, elämästä kyllikseen saaneen

                                           täysin palvelleen juhlaa.

                                    Sydän, kuviteltu tila
jonka todellista omaisuutta on sen avoimuus
hetket lyöntien välissä. Iskut ovat
kuin huvipuiston palloja, joilla merenneito
koetetaan pudottaa alla odottavaan altaaseen.
Erona vain se, että sydämen ydin, keskuskymppi, on näkymätön.
Vasta kun yksi lyönti vihdoin? varhain? sattumalta?
pelkällä moukan tuurilla? osuu maaliinsa
istuu sydän aloilleen, ja miettii, kuka tämän heitti,
                                           ja mitä kaikkea ehti

                                           sitä ennen tapahtua.

                                    Sydän…

© Jouni Inkala
from: Kesto avoin
Helsinki: Siltala, 2013
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

GRENZENLOSER KASTEN

allemand

                            Herz, imaginierter Raum,
in den nur eine bestimmte Zahl von Schlägen
passt. Sobald der Kasten voll ist
wird der Laden geschlossen
und das Herz begibt sich, weil vom Leben reich bedacht,
                                               in den wohlverdienten Urlaub.

                            Herz, imaginierter Raum,
in den vorab schon eine bestimmte Zahl von Schlägen
eingepasst worden ist. Sobald sich der Kasten leert,
wird die Fahne gehisst
und das Herz feiert, weil vom Leben reich bedacht,

                                                 das Fest dessen, der vollumfänglich
                                                                                                gedient hat.

                            Herz, imaginärer Raum,
dessen wahre Eigenschaft seine Offenheit ist,
die Momente zwischen den Schlägen. Die Schläge gleichen
Kirmesbällen, mit denen man versucht, die Meerjungfrau
in das unter ihr wartende Bassin zu kippen.
Einziger Unterschied: die Mitte des Herzens, die Zehn, ist unsichtbar.
Erst wenn ein Schlag endlich? vorzeitig? zufällig?
durch pures Anfängerglück? trifft,
setzt das Herz sich hin und fragt sich, wer geworfen hat
                                                  und was alles

                                                  davor passiert ist.

                             Herz...

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

KOLMASTOISTA OPETUSLAPSI

finnois | Jouni Inkala

Ne kaikki muut, ne miehet lihaksikkaat
                            olivat minua parempia minä
en osannut parantaa yhtäkään
                             sairasta, he sanoivat, en
opettaa niin kuin olisi pitänyt ne
                              muut olivat uskossaan
nopeita, haluamaan parhaille
                              paikoille, minä katsoin
aina jalkoihin, katsoin viiniruukkuun
                              ja kun sitten, vihdoin lähdin
eräänä päivänä, tuli Mestari minua
                              vastaan ja näki kaiken
mutta sanaakaan sanomatta tietäen
                              katsoi silmiin.
Syvälle silmiin, ja minä.
                               Minä.

© Jouni Inkala
from: Kirjoittamaton
Helsinki: WSOY, 2002
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

DER DREIZEHNTE JÜNGER

allemand

Alle anderen, die muskulösen Männer
                                             waren besser als ich
ich konnte nicht einen Kranken
                                             heilen, sie sagten, ich
lehrte nicht, wie es richtig wäre, die
                                             anderen waren im Glauben
schnell, wollten auf die besten
                                             Plätze, ich blickte immer
auf die Füße, blickte in den Weinkrug
                                             und als ich dann, endlich,
eines Tages ging, kam der Meister mir
                                             entgegen und sah alles
doch ohne ein Wort zu sagen, wissend,
                                             blickte er mir in die Augen.
Tief in die Augen, und ich.
                                             Ich.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

KARTHAGO

finnois | Jouni Inkala

Koska pakolaisleirin telttakylässä on vain vähän
tekemistä, on paljaan ihon varjossa kytevä
rakkaus yleinen tapa saada aika kulumaan.

Alueen keskelle perustettu kaatopaikka tuoksuu
yhtä voimakkaana kuin kauppamatkustajan
lentokoneen ruumaan jäänyt kalasäilykelaukku.

Puheet verisistä loukkauksista kaivon äärellä,
leipäjonossa, lääkevarastolla, vaikenevat
Punaisen Ristin seuraavan avustuserän saapuessa
pitkin tärisevää tietä, pääkaupungista.

Viikko sitten leirillä vierailleen presidentin
kuvat ovat tipahtamaisillaan pahviselta
ilmoitustaululta, luotettavaa ihonpuhdistusta
lupaavan, reunoiltaan koristellun mainoksen takaa.

Tuulessa kääntyvilevä pyykki saa aikaan uuden,
kuin isäntänsä perään ulvovan koiralauman äänen.
Tämän muisto viimeisenä tietoisuuden saarekkeena
mies ja nainen nukahtavat vierekkäin, kunnes toinen
herää, eikä hetkeen ymmärrä mihin laukaukseen.

© Juoni Inkala
from: Sarveisaikoja
Helsinki: WSOY, 2005
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

KARTHAGO

allemand

Weil es im Zeltdorf des Flüchtlingslagers nur wenig
zu tun gibt, ist es allgemein üblich, mit der im Schatten
nackter Haut schwelenden Liebe die Zeit zu vertreiben.

Die Müllhalde in der Mitte des Geländes riecht
so stark wie der Fischkonservenkoffer eines
Handlungsreisenden im Flugzeugrumpf.

Die Worte über blutige Kränkungen am Brunnen,
in der Brotschlange, vor dem Medikamentenlager verstummen,
wenn die nächste Hilfslieferung vom Rotem Kreuz ankommt,
auf der bebenden Straße, von der Hauptstadt her.

Vor einer Woche besuchte der Präsident das Lager,
seine Bilder fallen nach und nach von der Anschlagtafel
aus Pappe, von der Rückseite einer Hautreinigung versprechenden,
an den Rändern verzierten Reklame.

Die Wäsche, die im Wind sich dreht, erzeugt einen neuen Ton,
wie ein Hunderudel, das seinem Herrn nachheult.
Mit der Erinnerung daran als letzte Insel des Bewusstseins
schlafen Mann und Frau nebeneinander ein, bis einer
erwacht und zunächst nicht versteht, von welchem Schuss.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

YDINNESTETTÄ

finnois | Jouni Inkala

Rastaiden ja peippojen laulu kuulostaa
      samanlaiselta kuin lapsuudessani,
mutta meidän puheemme on niiden omille
      kuuloelimille vain vuoden, pari vanhaa

vuosikertaa ilman etikettiä, ja aina
      kevyttä, kuplivaa epäluottamusta niissä
herättävää. Kuljemme sekametsän läpi
      ja jokaisella risauksella syntymähetkeni

jää taaemmas, kuin huonokuntoinen kävelykumppani
      joka salaa minulta hengästymisensä
ja joka käyttää pian suorinta oikotietä perille…
      Toisin on puilla, joiden alkuhetki sijaitsee

keskellä niiden liikkumatonta hermokeskusta.
      Venhäpeltoa on viljelty jo 1400-luvulta.
Sitä ennen sen mullan alla pinnistelevällä
      kalliolla käänsi kevätsohjossa rasvakylkeään

nykyisen meren esivanhemman rantavedessä
      lämmittelevä tai paleleva hyljeperhe –
vanhempia kaksi, poikasia, kai, kimeä yksi,
      kun metsästysseurue lähestyi, ja harppuuna
osui sinne, mistä jokin uusi legenda tehdään.

© Juoni Inkala
from: Minkä tietäminen on ihmiselle välttämätöntä
Helsinki: WSOY, 2008
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

KERNFLÜSSIGKEIT

allemand

Das Lied der Drosseln und Buchfinken klingt
                      wie in meiner Kindheit,
aber was wir reden, ist in ihren
                      Hörorganen nur ein, zwei Jahre alt

ein Jahrgang ohne Etikett, und immer
                       leichtes, sprudelndes Misstrauen in ihnen
weckend. Wir gehen durch Mischwald
                       und bei jedem Knacken bleibt meine Geburtstunde

weiter zurück, wie ein Begleiter in schlechter Verfassung,
                       der mir sein Keuchen verheimlicht
und bald die Abkürzung zum Ziel nimmt...
                       Anders ist es bei den Bäumen, deren Ursprung mitten

in ihrem bewegungslosen Nervenzentrum liegt.
                       Weizen wird seit dem 15. Jahrhundert angebaut.
Davor wälzte sich auf dem Fels, der
                       durch die Krume drängt, im Frühjahrsschlamm

eine sich wärmende oder frierende Seehundfamilie
                       im Uferwasser des Urahns dessen, was heute das Meer ist –
zwei Elternteile, dazu Junge wohl, schrill das eine
                       als die Jagdgesellschaft sich näherte, und die Harpune
dorthin traf, woraus eine neue Legende gemacht wird.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

MERIKORTTI

finnois | Jouni Inkala

Lapsen syntyessä, lapsen syntyessä
jos isäsi on sitä ennen kuollut
saat uuden yhteyden

se on, kuin häneen.

Jotakin liikahtaa sisälläsi,
yö ja päivä etsivät suuntaa, riskeintä,
ja kätesi pitelevät ruoria eri tavalla kuin ennen.

© Juoni Inkala
from: Kemosynteesi
Helsinki: Siltala, 2011
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

SEEKARTE

allemand

Bei der Geburt des Kindes, bei der Geburt des Kindes
- falls dein Vater zuvor gestorben ist –
nimmst du neue Fühlung auf

zu ihm, scheint es.

Etwas regt sich in dir,
Nacht und Tag suchen nach der Richtung, der kühnsten,
und deine Hände halten das Ruder anders als zuvor.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

1987

finnois | Jouni Inkala

Lompakossa muutama seteli,     kulkureita pohjoisesta maasta.     Poika istuu paahdettuja kastanjoita
kourassaan Sohon jalkakäytävälle     lämmittelee huhtikuuta hengityksellään.     Englannin kuningatar     mahtuu hyvin seuraan     muiden kulkureiden.     Pojan sänki löyhkää teatterisminkiltä kirpputorilta löytynyt miestentakki kiinalaiselta savuteeltä.     Soho antaa vieraalleen kaiken minkä siinä tilanteessa ja niissä olosuhteissa voi     katujen tytön, joka osuu paikalle ja jonka kanssa poika käy keskustelun     viidensadan jalan syvyydessä.     Sen aikana     setelit putoileva        kyljettömästä lompakosta pois. pohjattoman povitaskun kautta asvaltille.   Kuningatar karkaa käsistä.     Nopein kulkuri säntää perässä.     Erisäätyisten sekahaku     takaisin lompakkoon     vie pitkälle.     Pojan sydän on     yksisarvisen jauhetta,     Sisyfoksen kiven violettia     sitä maapallolla on kaikkina aikoina    tasan 3180 grammaa.     Jostain kuuluu     lahja Vergiliukselta.     Pojassa poeetta miettii kuinka kauan     kestää että    tie johtaa     läpi tiimalasin näkyvään.

© Juoni Inkala
from: Kesto avoin
Helsinki: Siltala, 2013
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

1987

allemand

Im Portemonnaie     ein paar Scheine,    Vagabunden aus einem nördlichen Land.     Der Junge setzt sich mit Röstkastanien in der Faust auf einen Gehweg in Soho     wärmt den April mit seinem Atem.     Die englische Königin     passt gut in die Gesellschaft     der anderen Vagabunden.     Die Bartstoppeln des Jungen riechen nach Theaterschminke, die Jacke vom Flohmarkt nach chinesischem Rauchtee.     Soho gibt seinem Besucher alles, was es in dieser
Lage und unter diesen Umständen kann     ein Straßenmädchen, das vorbeikommt und mit ihm ein Gespräch führt     in fünfhundert Fuß Tiefe.          Währenddessen     fallen die Scheine     aus dem nahtlosen Portemonnaie in die bodenlose Innentasche und auf den Asphalt.     Die Königin entwischt.      Der schnellste Vagabund stürzt hinterher.     Die offene Wahl unterschiedlicher Stände     ins Portemonnaie     führt weit weg.
                              Das Herz des Jungen besteht aus         Einhornpulver, ausViolett vom Stein des Sisyphos     davon gibt es auf der Welt zu allen Zeiten     genau 3180 Gramm. Irgendwo     hört man     ein Geschenk von Vergil.     Der Poet im Jungen überlegt wie lange     es dauert     bis     der Weg durch die Sanduhr     ins Sichtbare führt.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

KIILAUS

finnois | Jouni Inkala

Kiusa juttuko?
Ei, ei olla kaupan kassalla.
Tämä tapahtuu lähempänä.

Muisto tunkee
ensimmäisenä mieleen juolahtaneen kylkeen.
Uusrikas, numeroa tekevä, nousukas
ja käy kuten tavallisesti.

Arempi taipuu toisen tahtoon,
antaa tilaa vierellään.
Kaksi muistoa virtaa hetken rinnakkain
eri kokoisina, eri lämpöisinä.

Ne ovat keskenään eri veriryhmää
samaan suoneen sopimattomia.

Vaikka kuinka ovat saman suvun kasvatteja
toinen tuskin asettaa toisen puolesta
etu- ja keskisormeaan
pyhän kirjan kannelle.

© Juoni Inkala
from: Kesto avoin
Helsinki: Siltala, 2013
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

VORGEDRÄNGT

allemand

Ärgerlich?
Nein, wir stehen ja nicht an der Kasse.
Das hier passiert mehr in der Nähe.

Eine Erinnerung drängt
sich neben den plötzlichen Einfall.
Neureiche Emporkömmlingin, die sich aufspielt,
und es kommt wie üblich.

Der Schüchterne fügt sich,
macht Platz an seiner Seite.
Und zwei Erinnerungen fließen kurz nebeneinander,
unterschiedlich groß, unterschiedlich warm.

Verschiedenen Blutgruppen,
nicht in eine Ader passend.

Auch wenn sie Sprösslinge derselben Sippe sind,
wird die eine kaum für die andere
den Zeige- und Mittelfinger
auf das heilige Buch legen.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

KIVITYS

finnois | Jouni Inkala

Käyskentelyä haudattujen maalla.
Voimien keruuta, suhteellisuuden tajua.
Huvittunutta muistelua, joka karkotetaan pian.

Kaikkialla tulo ja lähtö –kiviä
kuin lentoaikatauluja. Kertakaikkisia
sielujen lentojen numerosarjoja.

Joissakin esillä elämän onnellisimmat ja sen perään onnettomimmat?
Toisissa elämän onnellisimmat ja sen jälkeen, taas onnellisimmat?
Seuraavissa elämän onnettomimmat, mutta lopulta onnellisimmat?
Muissa elämän onnettomimmat, ja taas onnettomimmat?

Sisällysnumerot.

Poispäin käveltäessä kuuluu kummia:

vain tippiä vaatii elämä

Kävelyä eteenpäin hämmentyneillä käytävillä.

© Juoni Inkala
from: Kesto avoin
Helsinki: Siltala, 2013
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

BESTEINUNG

allemand

Spaziergang auf der Erde der Begrabenen.
Kräfte sammeln, den Sinn für die Proportionen.
Amüsiertes Erinnern, das bald vertrieben wird.

Überall Steine mit Ankunft und Abreise
wie Flugpläne. Einmaliger
Seelen Flugnummernfolgen.

Stehen auf manchen die Glücklichsten des Lebens und dahinter die Unglücklichsten?
Auf anderen die Glücklichsten des Lebens und anschließend wieder die Glücklichsten?
Auf den nächsten die Unglücklichsten des Lebens, aber schließlich die Glücklichsten?
Auf wieder anderen die Unglücklichsten des Lebens und wieder die Unglücklichsten?

Inhaltsnummern.

Beim Weggehen dringt Seltsames ans Ohr:

nur ein Trinkgeld verlangt das Leben

Weiteres Gehen auf irritierten Wegen

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

IKAROS HELSINGISSÄ

finnois | Jouni Inkala

Vasta neljä tuhatta vuotta ystävänsä jälkeen
nainen hyppäsi tavaratalon kolmannen
kerroksen parvelta alas. Kun hänen
ruumiinsa mätkähti hajuvesiosaston lattiaan
kuin nyrkkeilysäkki, pysähtyivät myyjät
hetkeksi, kuin uutistoimisto, sodan ensimmäisen
ilmataistelukuvan nähdessään. Sen jälkeen
joku sanoi, mikähän hullu, ja poliisin,
ambulanssin tultua nainen peiteltiin
syksyisen ruusupenkin tapaan, ja vietiin nopeasti
pois. Muutama veritahra siivottiin. (Mikähän
hullu.) Pesuveden väri muistutti kreikkalaista
puolikuivaa viiniä. Sellaista jonka maku
on viipyvä, notkea ja hieman tamminen.
Sen jälkeen ostamisen ja myymisen hälinä
unohtivat naisen. Sairaalan ruumishuoneessa
hän makasi päivän, kaksi. Kukaan ei tullut
kysymään hänen peräänsä, Hän makasi pussissaan
arvokkaasti, selin, kuten suuret hallitsijat.
Kaikki mitä hän oli toivonut elämältä
näkyi vielä, joitakin hetkiä, vastahakoisesti
                                          kasvoilta.

© Jouni Inkala
from: Kirjoittamaton
Helsinki: WSOY, 2002
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2015

IKARUS IN HELSINKI

allemand

Erst viertausend Jahre nach ihrem Freund
sprang die Frau von der Galerie im zweiten
Stock des Kaufhauses. Als ihr Körper
in der Parfumabteilung auf dem Fußboden aufschlug
wie ein Sandsack, hielten die Verkäuferinnen für
einen Moment still, wie eine Nachrichtenagentur
bei Anblick der ersten Luftgefechtsaufnahme im Krieg.
Dann sagte jemand, was für eine Verrückte, und nach
der Ankunft von Polizei und Krankenwagen wurde die Frau
zugedeckt wie ein Rosenbeet im Herbst und schnell
fortgeschafft. Die wenigen Blutflecken wischte man weg.
(Was für eine Verrückte.) Die Farbe des Putzwassers erinnerte
an halbtrockenen griechischen Wein. Einen mit anhaltendem,
elastischem und leicht eichenartigem Aroma.
Anschließend vergaß der Trubel von Kaufen und Verkaufen
die Frau. Ein, zwei Tage lag sie im Leichenraum des Krankenhauses.
Niemand fragte nach ihr. Würdevoll lag
sie in ihrem Sack, auf dem Rücken,
wie die großen Herrscher.
Alles, was sie sich vom Leben erhofft hatte,
sah man noch, einige Momente, widerstrebend auf dem
                                                                Gesicht.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster
Zehn Gedichte aus dem Buch “Gedankenstrich eines Augenblicks“ (Wunderhorn 2014.)

[Nostetaan masto ja levitetään lakana... ]

finnois | Risto Oikarinen

Nostetaan masto ja levitetään lakana, kiristetään köydet, pystytetään teltta, juhlateltta, rakennetaan katsomo ja riisutaan vaatteet, käynnistetään rumpali, palkataan taikuri ja lypsetään tiikeri, täytetään maidolla klovnin pistooli. Aamu, aamulla siivotaan, tuuletetaan lakana ja lasketaan trapetsi, vaihdetaan ilma ja tirehtööri, rullataan käärme, lukitaan häkki ja murhataan taikuri. Pestään kädet, puetaan vaatteet, kammataan tukka ja rakennetaan telttaan alttari.

© Risto Oikarinen
from: Puupuhaltaja
Helsinki: Otava Publishing Company, 2005
Audio production: Literaturwerkstatt Berlin, 2014

[Den Mast aufrichten und das Laken ausbreiten...]

allemand

Den Mast aufrichten und das Laken ausbreiten, die Taue straffen, das Zelt aufstellen, das Festzelt, die Tribüne aufbauen und die Kleider ausziehen, den Trommler in Gang setzen, einen Zauberer engagieren und den Tiger melken, die Pistole des Clowns mit Milch füllen. Morgen, am Morgen aufräumen, das Laken lüften und das Trapez herablassen, die Luft und den Direktor wechseln, die Schlange aufrollen, den Käfig abschließen und den Zauberer ermorden. Die Hände waschen, die Kleider anziehen, das Haar kämmen und im Zelt einen Altar aufbauen.

Aus dem Finnischen übersetzt von Stefan Moster

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa

finnois | Saila Susiluoto

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
jossa lumihiutaleet kuin valaistut leijat
jossa kaltevat pilvet repeilevät matkan painosta
meri on syltynharmaa tyrske, sieltä haetaan aina jotain
kirkkaanvärisin lautoin, suruun opetellen.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Oli jokin ilta ja elokuvia ulkona ja valoja ja loistavia tuoleja
lampun lasiriekaleet ja kilisevät sydämet, tuulen suuri koneisto
kaikki muuttuu purjeeksi kun tarpeeksi puhaltaa.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kuin näkisi esineistä enää varjon
olemuksen jolla ei ole käyttöä
joka on vain pimeän ja valon äänetöntä liikettä
ja pisteiden ja viivojen vimmaa muodosta pois:
punainen kannu hajoaa, nimi katoaa
sormilla värähtelevät mustelmat
ovat enemmän totta kuin sormet.

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
rävähtää syksyn keltainen lakana,
kaislojen himmenevät heilurit vasten veden teräsvaijeria.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Taivas on oikeastaan sinistä pleksiä
jota sinä pitelet kättesi välissä
ja kyllästyttyäsi päästät otteen
ja pingotettu muovi väpättää tiehensä.
Ja onko tuo taivaansininen pallo vai maisemassa reikä
kaikki muistuttaa toisesta
sillä tavoin olen avain kipuusi, tai ehkä ohimennen jää mykistää meidät.

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
lyön pääni hanaan ja seiniin ja kulmiin
jotta se mikä minussa on tiellä aina
väistyy eikä tule takaisin.
Suojatien vilkkuvat vastakohdat.
Ja kaduilla syksyn värit, pimeän, raudan ja ysköksien:
eikö tuo tyttö näe
hänen puseronsa on mustelmilla hänen mekkonsa valuu verta.

Jos ei edes menetys pidä meistä kiinni
kuka pitäisi

                    yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Tuuli henkii hopeakuulia kuperassa yössä
höyhenkorkeassa yössä
tuijotan liikennevaloon joka välkkyy keltaista. Kerro valo.
Tarkoittaako tämä lähtöä vai pysähdystä
hätäisiä muistoja auringosta
vesiä lainehtivalla kadulla
sade jota kutsut mustaksi näkyy läpi
niin kaikki mikä todella tekee kipeää.

Kun aukeava ovi repäisee kädestä nahan
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kun lauseet ja merkitys katoavat
ja väreily on liikettä joka ei tiedä suuntaansa
ilmaa haukkovissa liekeissä, taivaanrajan mustuneissa pilvissä
katujen enteilevässä hiljaisuudessa ja tuulisten peltojen
putoavien koneiden uumenissa
maailmanakselin natisevassa liikkeessä
kylmettyneiden tähtien kierrossa
käteen putoavassa lumihiutaleessa

yhä hiljalleen, yhä hiljalleen

© Saila Susiluoto
from: Missä leikki loppuu
Helsinki: Otava, 2007
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

In der unaufhörlich dämmernden Welt

allemand

In der unaufhörlich dämmernden Welt
wo die Schneeflocken wie angestrahlte Drachen
wo die abgeschrägten Wolken unter dem Gewicht
     der Fahrt aufreißen
ist das Meer ein sülzengraues Branden, immer wird
     dort etwas gesucht
mit leuchtend bunten Fähren, für die Trauer übend.
In der unaufhörlich dämmernden Welt.
Da war ein Abend mit Filmen im Freien and Lichtern
      und glänzenden Stühlen
Glasfetzen von Lampen und klirrende Herzen, die große
Maschinerie des Windes
alles wird zum Segel, wenn man genügend bläst.
In der unaufhörlich dämmernden Welt.
Als sähe man von den Dingen nur noch den Schatten
eine Erscheinung ohne Verwendungszweck
nur eine lautlose Bewegung von Dunkel und Licht
und ein Grimm von Punkten und Strichen hinaus
     aus der Form: die rote Kanne zerfähllt, der Name entfällt
die auf den Fingern zitternden blauen Flecken
sind wirklicher als die Finger.

In der unaufhörlich dämmernden Welt
fliegt das gelbe Laken des Herbstes auf
die Pendel des Schilfs werden dunkler vor den
      Stahltrossen des Wassers.
In der unaufhörlich verdämmernden Welt.
Der Himmel besteht eigentlich aus blauem Plexiglas
das du zwischen den Händen hältst
un wenn du genug davon hast, lässt du los
und das gespannte Plastik flattert davon.
Und ist das dort ein himmelblauer Ball oder in der
      Landschaft ein Loch
alles erinnert an ein anderes
so bin ich der Schlüssel zu deinem Schmertz, oder
     das Eis macht uns beiläufig stumm.

In der unaufhörlich dämmernden Welt
stoße ich mir den Kopf am Hahn, an Wänden, an Ecken
damit das, was in mir im Weg ist, immer
ausweicht und nicht zurückkommt.
Die blinkenden Kontraste des Zebrastreifens.
Und auf den Straßen Herbstfarben, von Dunkelheit,
      Eisen and Auswurf:
sieht das Mädchen dort nicht
seine Jacke ist voller blauen Flecken, sein Kleid
      trieft von Blut.

Wenn nicht einmal der Verlust uns hält
Wer dann
      in der unaufhörlich dämmernden Welt.
Der Wind atmet Silberkugeln in der gewölbten Nacht
in der federhohen Nacht
ich schaue auf Die Ampel, die gelb blinkt. Licht sprich.
Bedeutet es Aufbruch oder Stillstand
flüchtige Erinnerungen an die Sonne
Wasser auf der wogenden Straße
der Regen, den du schwarz nennst, ist durchsichtig
so wie alles, was wirklich wehtut.

Wenn die aufgehende Tür die Haut von der Hand reißt
In der unaufhörlich dämmernden Welt.
Wenn Sätze and Bedeutungen entfallen
und das Zittern eine Bewegung ist, die ihre Richtung
      nicht kennt
in den Luft schnappenden Flammen, in der geschwärzten
      Wolken am Himmelsrand
in der vorausweisenden Stille der Straßen und windigen
      Felder im Innern der fallenden Maschinen
in der knarrenden Bewegung der Weltachse
in Umlauf der erkalteten Sterne
in der Schneeflocke, die auf die Hand fällt

unaufhörlich, unaufhörlich

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

[Vaikka lähtisit, et sinä katoa]

finnois | Tomi Kontio

Vaikka lähtisit, et sinä katoa,
ei aurinko ole pöydälle unohtunutta mandariinia kauempana,
eikä se kynä, joka on nimeesi takertunut
         liikahda jalustaltaan.
Minä olen muuttunut lapseksi taas,
olen pudottanut sokeuteni kuin liinan ikkunasta
ja nähnyt, että se ei putoa,
että maailmankaikkeus ei laajene,
että tähtien välillä ei ole etäisyyttä,
että elävät eivät ole sen lähempänä kuin kuolleetkaan,
että maapallo ei ole pyöreä
         ja että kaikki on
yhdessä pisteessä: siinä missä hiili muuttuu
timantiksi, kärsimys sanaksi.

© Tomi Kontio
from: Taivaan latvassa
Helsinki: Tammi, 1998
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

[Auch wenn du fort gehst]

allemand

Auch wenn du fort gehst, du verschwindest nicht,
die Sonne ist nicht weiter weg als die vergessene Mandarine auf dem Tisch,
und der Stift, der sich an deinen Namen klammert,
rührt sich nicht von seiner Staffelei.
Ich bin wieder zum Kind geworden,
habe meine Blindheit aus dem Fenster fallen lassen wie ein Tuch
und gesehen, dass sie nicht fällt,
dass das Weltall sich nicht weitet,
dass es zwischen den Sternen keine Entfernung gibt,
dass die Lebenden nicht näher als die Toten sind,
dass die Erdkugel nicht rund ist
und dass sich alles an einem Punkt
befindet: da, wo die Kohle sich in einen
Diamanten verwandelt, das Leid ins Wort.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

[Se ainoa varmuus]

finnois | Lauri Otonkoski

Se ainoa varmuus.

Että kaikki päättyy.
Että kaikki päättyy.

puolipisteeseen

Kernaammin minä häkissä.
kuin häkki minussa;

© Lauri Otonkoski
from: Harmi!
Helsinki: WSOY, 2009
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

[Die einzige Gewissheit]

allemand

Die einzige Gewissheit.

Dass alles endet.
Dass alles endet.

mit einem Semikolon

Lieber ich im Käfig.
Als der Käfig in mir;

Übersetzung: Stefan Moster

[Ota haltuusi tämä paikka]

finnois | Lauri Otonkoski

Ota haltuusi tämä paikka.

Ota haltuusi ja luovuta sille
kaikki värit ja jokainen varjo.
Ota haltuusi ajan kohdussa lepäävä mykiö.

Ja kun luoksesi saapuu se joka pyytää kaiken
anna pois katse, luovuta paino pois.

Otat haltuusi tyhjän.
Ja hän kysyy: oletko kevyt. Oletko perillä.

Ota haltuusi vastaus.


© Lauri Otonkoski
from: Cameo – sinfoninen runo
Helsinki: WSOY, 2005
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

[Nimm diesen Ort in Besitz.]

allemand

Nimm diesen Ort in Besitz.

Nimm ihn in Besitz und übergib ihm
alle Farben und jeden Schatten.
Nimm die im Schoß der Zeit liegende Linse in Besitz.

Und wenn die Bitte um alles auf dich zukommt,
dann gib den Blick weg, liefere das Gewicht ab.

Nimm die Leere in Besitz.
Und er fragt: bist du leicht? Bist du am Ziel?

Nimm die Antwort in Besitz.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

Viisi

finnois | Lauri Otonkoski

Eikö mikään muka lakkaa?

...olen nähnyt ihmisen loppuvan, puro,
joka unohti
myötäillä maata ja kamaraa

Ajateltiinko jossain: ihmisellä on joku arvo!

...vaikka aurinko ja puu
osasivat kaiken tähdellisen
ennen meitä,
ja tähdet taiteilevat etäämpänä kuin estetiikka,
ja kanat, jotka tässä ympärillä lepuuttavat
kukonsärkemiä hermojaan, ovat selkeämpiä otuksia

Kolmestiko voi ihmisen hylätä, päivässä?

...ja se neljäs, raskaasti kertautuva

Ja viides.

© Lauri Otonkoski
from: Musta oli valkoinen
Helsinki : WSOY, 1995
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

FÜNF

allemand

Will denn mit nichts mal Schluss sein?

...ich habe einen Menschen enden sehen, einen Bach,
der vergaß,
sich Erde und Heimatboden anzupassen

Dachte man irgendwo: der Mensch hat einen gewissen Wert!

...obschon Sonne und Baum
alles Notwendige vor uns
konnten,
und die Sterne in größerer Entfernung als die Ästhetik künstlerisch glänzen,
und die Hühner, die hier ringsum ihre vom Hahn
strapazierten Nerven beruhigen, eindeutigere Wesen sind

Drei Mal kann man einen Menschen verlassen, am Tag?

...und das vierte, sich schwerfällig wiederholende

Und das fünfte.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

Tutor

finnois | Lauri Otonkoski

Rakenna ensin paikka
     - jos ulkona sataa, älä sommittele kantaattia kuolleille lehdille,
       vaan kastu rohkeasti ja vilustu pelotta

     - jos pöytäsi alla asuu sininen skorpioni,
       älä väitä omistavasi puhuvaa käärmettä

Mieti sitten mitä sinulle kuuluu
     - jos sydämesi on särkynyt, älä osta liimaa
       vaan kävele sirpaleiden päällä, niin yleisösi havahtuu

     - jos eilinen kasvaa huomiseen kiinni,
       ole ahdas Tänään

Ja nyt, sano asiasi ääneen
     - valehtele kukille
     - aivasta kirkossa
     - tunge kätesi syvälle sateen pehmentämään filosofiaan
     - tarraa suureen kertomukseen: risteytä sade ja huominen, lehdet ja eilinen,
       skorpioni ja liima, käärme ja sydän

Sen kertomuksen, sen kirjoitat sitten tähän

© Lauri Otonkoski
from: Harmi!
Helsinki: WSOY,, 2009
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

Der Tutor

allemand

Errichte zuerst einen Ort

            - wenn es draußen regnet, konstruiere keine Kantate für totes Laub,
            sondern werde mutig nass und erkälte dich ohne Furcht

            - wenn unter deinem Tisch ein blauer Skorpion wohnt,
            behaupte nicht, eine sprechende Schlange zu besitzen


Dann überlege, wie es dir geht

            - wenn dein Herz gebrochen ist, kaufe keinen Leim,
               sondern gehe über die Scherben, dann wird dein Publikum wach

            - wenn das Gestern am Morgen festwächst,
              sei ein enges Heute


Und jetzt sag laut, was du zu sagen hast

            - lüge die Blumen an
            - niese in der Kirche
            - stecke deine Zuge tief in die vom Regen aufgeweichte Philosophie
            - greife nach der großen Erzählung: kreuze Regen und Morgen, Laub und Gestern,
              Skorpion und Leim, Schlange und Herz

Diese Geschichte, die schreibst du dann hier hin

Übersetzung: Stefan Moster

Mutta

finnois | Lauri Otonkoski

Ajattele rohkeasti: taivas on lasia
Ajattele rohkeammin: taivas on lasia
mutta kivet kevyitä

Se mitä lapselle sanotaan
kun hän riisuu ensimmäisen aavistavan varmuutensa,
ensimmäiset samettitossunsa:

silmäile kirkkoa ja satamaa. Sinulla on silmät.
On omenan kuorekas elämä, on leivän viljainen motto.
On onkalon kylmästä
viinin lämmöksi
vedellä matkaa, ja aika
on karttoihin mitattu, ei ole liian pientä juhlaa
vietettäväksi.

Ja vielä:
ajattele rohkeammin
ja nuku sylikkäin

sillä silloin rohkeutta kysytään

kun sataa sirpaleita

© Lauri Otonkoski
from: Musta oli valkoinen
Helsinki: WSOY, 1995
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

Aber

allemand

Denke mutig: der Himmel ist Glas
Denke mutiger: der Himmel ist Glas
aber die Steine sind leicht

Das, was man einem Kind sagt
wenn es seine erste zu ahnende Sicherheit ablegt,
seine ersten Samtschuhe:

sieh auf die Kirche und den Hafen. Du hast Augen.
Es gibt das schalige Leben des Apfels, das kornreiche Motto des Brots.
Es gibt den Weg
von der Kälte der Schlucht
zur Wärme des Weins
auf dem Wasser, und die Zeit
ist in Karten bemessen, kein Fest ist zu klein
um gefeiert zu werden.

Und:
denke mutiger
und schlafe Arm in Arm

denn Mut ist gefragt

wenn es Splitter regnet

Übersetzung: Stefan Moster

Kuljin

finnois | Tomi Kontio

Kuljin kahdentuhannen vuoden halki,
saappaissa toista litraa joutomaata,
verkkokalvoilla kuuraa,
joka tuo kaiken liki.
Kuljin niin kuin olisin kulkenut   
torilla,
puotien, kahviloiden, kalojen
ja kauppiaiden avaruudessa.
Kuljin tuhatvuotisin askelin
jäätyneellä kivellä,
liukastellen kaamoksiin ja
revontulien
hyytämiin valpurinöihin,
joissa juotiin jäistä simaa lasten
silmäkuopista.
Että ne kaikki ovat tämän uinuvan
ja heräävän torin mukuloissa,
askel siellä toinen täällä,
tuhat keksintöä ja kymmenentuhatta
murhaa
toinen toistensa päällä.
Vieläkö puhut siitä mikä oli
- ystäväni, äitini, opettajani -
siitä mikä oli ja on tässä
patsoittuneessa menneisyydessä.
Kuljin kahdentuhannen kuvan päällä,
jäätyneiden kivien ja suomujen
päällä,
lepakot kantapäissäni kirkuen.

© Tomi Kontio
from: Tanssisalitaivaan alla
Helsinki: Tammi, 1993
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

ICH GING

allemand

Ich ging durch zweitausend Jahre,
mehr als ein Liter Ödland an den Stiefeln,
auf der Netzhaut Reif,
der alles nahe rückt.
Ich ging als ginge ich
über den Markt,
im Universum der Buden und Cafés,
der Fische und Kaufleute.
Ich ging mit tausendjährigen Schritten
auf gefrorenem Stein,
schlitterte dabei in Polarnächte und
durch Nordlichter zum Stocken gebrachte
Walpurgisnächte,
in denen man eisigen Sima aus
Kinderaugenhöhlen trank.
Sie alle sind im Pflaster dieses schlummernden
und erwachenden Markts enthalten,
ein Schritt hier, ein anderer dort,
tausend Erfindungen und zehntausend
Morde
einer über dem anderen.
Sprichst noch immer über das, was war
- mein Freund, meine Mutter, mein Lehrer –
über das, was war und hier ist
in der statuierten Vergangenheit?
Ich ging auf zweitausend Bildern,
auf gefrorenen Steinen und Schuppen,
kreischende Fledermäuse auf den Fersen.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster

Juhlapuhe kaikelle eli oodi hiekanjyville

finnois | Lauri Otonkoski

Joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,

joku voi vaieta kuin motiivi joka etsii tekoaan,

joku voi muistaa,
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on hauras, kirkas ja salainen.

Toisille ei tämäkään riitä.
Tästäkin, jopa tästä
on heidän ryhdyttävä puhumaan!

Puhetta, sanotaan vaikka, meren madonnasta.
Puhetta laiturin julkeasta sukupuolesta.

Puhetta vaikkapa pakkaspäivän selittämättömästä rapeudesta,

niin paljon lauseiden koruja ja lajien koketeriaa
ameebasta aatamiin.

Ei siis puhuta. Ei niistäkään,
jotka vaiti kuin tiine partituuri
saapuvat lammen tai idean rantaan
vain nimetäkseen jyvä jyvältä
koko hietikon hiljaisen aatelin.

Sinä Ariadne, joka kehräät ja katkaiset vuoron perään.

Sina Franciscus, joka näännyt hyvyyteen.

Sinä Rainer Maria, joka lassoat enkelin.

Sinä Zeami, joka tapat tarhurin ja korotat demonin.

Sinä Eeva-Liisa, joka teet kivusta timantin.

Sinä, jonka jokainen tunnistaa omassa nimessään,
      sinä varsinkin.

Ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä…

Niin sielläkin,
kukin kantaa ainoaa mahdollisuuttaan,
lepää kuin vaisto tai materiaan koodattu odotus,
niin kuin aina
          kun hetken salaisuus hiipii ohi.

Miten äkkiä, miten yksinkertaista!
Kuin Itse Asian vaimea vesper!
Kuin hiekan puhe, jota ymmärtää vain ihollaan!

             Meillä on lämmin.  Meitä on monta!

Niin, joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,

joku taas vaieta kuin teko, joka etsii motiiviaan,

ja muistaa
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on kuulas, kiivas

            ja välttämätön.

© Lauri Otonkoski
from: Harmi!
Helsinki: WSOY,, 2009
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

Festrede auf alles oder Ode an das Sandkorn

allemand

Jemand kann plötzlich Lust verspüren
eine Ballade lang f-Moll zu hören,

jemand kann verstummen wie ein Motiv, das seinen Einsatz sucht,

jemand kann sich erinnern,
dass irgendwo ein beängstigend unversehrter Gegenstand aufbewahrt wird,
zerbrechlich, klar, geheim.

Anderen genügt auch das nicht.
Auch darüber, sogar darüber
sollten sie unbedingt sprechen!

Reden, meinetwegen über die Madonna des Meeres.
Reden über das anmaßende Geschlecht des Stegs.

Reden vielleicht über das unerklärlich Brüchige eines Frosttages,

so viele Schmucksätze, so viel Koketterie der Arten
von der Amöbe bis zu Adam.

Reden wir also nicht. Auch nicht von denen,
die stumm wie eine trächtige Partitur
ans Ufer eines Teichs oder einer Idee treten
nur um Korn für Korn den stillen Adel
des gesamten Sandfeldes zu benennen.

Du, Ariadne, die du abwechselnd Fäden spinnst und kappst.

Du, Franziskus, der du vor Tugend vergehst.

Du, Rainer Maria, der du den Engel mit dem Lasso fängst.

Du, Zeami, der du den Gärtner tötest und den Dämon erhöhst.

Du, Eeva-Liisa, die du aus dem Schmerz einen Diamanten machst.

Du, den jeder in seinem eigenen Namen erkennt,
                     du vor allem.

Und Du, und Du, und Du, und Du...

So auch dort,
jeder trägt seine einzige Möglichkeit,
ruht wie der Instinkt oder die in der Materie kodierte Erwartung,
so wie immer
                     wenn das Geheimnis des Augenblicks vorüber schleicht.

Wie plötzlich, wie einfach!
Wie die gedämpfte Vesper der Sache Selbst.
Wie die Rede des Sandes, die man nur mit der Haut versteht!

                     Wir haben es warm! Wir sind viele!

Ja, jemand kann plötzlich Lust verspüren
eine Ballade lang f-Moll zu hören,

jemand wiederum kann verstummen wie ein Motiv, das seinen Einsatz sucht,

und sich erinnern
dass irgendwo ein beängstigend unversehrter Gegenstand aufbewahrt wird,
klar umrissen, vehement

                     und unentbehrlich.

Übersetzung: Stefan Moster

FI – Harry Salmenniemi

finnois | renshi.eu [GR-RO-FI-SK-NL-LT-FR-GR]

Kotiinvievät jäljet pyyhitään, kotiin
On lounasaika ja me seisomme keskellä parkkipaikkaa

Ensin ajattelemme salaatin ostamista
sitten salaatin ostamisen ajattelemisen ajattelemista

Mitä käsi tekee, jos se on kiveä?
Se hyväilee asfalttia

Myös tyylikkäät ja hyvin käyttäytyvät parit
voivat rentoutua kalastamalla

Kuulitko huudon? Et voi kuulla sitä
Ilma ei johda sähköä tai ääntä

En ole koskaan aistinut hälytystä niin tarkasti
kuin tahtoisin, niin tarkasti kuin minun pitäisi

Ehkä asfaltilla on salaatinrippeitä, skeittarit
pudottavat niitä joskus, voimme syödä niitä

Näin ensin käden, sitten koko vartalon,
mutta en tunnistanut itseäni

Meistä ei jääkään jäljelle rakkautta
vaan pitkäaikaisia iho-ongelmia

Lumessa me etsimme salaatinrippeitä
Kumartuneina etsimme kättä joka sulaa lumeen

© Harry Salmenniemi
Audio production: renshi.eu @ poesiefestival berlin 2012

Finnland – Harry Salmenniemi

allemand

Die heimwärts führenden Spuren werden verwischt, heimwärts
Mittagessenszeit und wir stehen mitten auf dem Parkplatz

Zuerst denken wir daran, Salat zu kaufen,
dann daran, dass wir denken, daran zu denken, ihn zu kaufen

Was tut die Hand, wenn sie aus Stein ist?
Sie streichelt den Asphalt

Auch elegante Paare mit gutem Benehmen
können sich beim Angeln entspannen

Hast du den Schrei gehört? Du kannst ihn nicht hören
Die Luft leitet keinen Strom und keinen Ton

Du hast den Alarm nie so genau wahrgenommen
wie ich es wünschte, so genau wie ich es sollte

Vielleicht liegen Salatreste auf dem Asphalt, die Skater
lassen manchmal welche fallen, wir können sie essen

Ich sah zuerst die Hand, dann den ganzen Körper,
erkannte mich aber nicht

Von uns bleibt gar keine Liebe zurück,
es bleiben langwierige Hautprobleme

Im Schnee suchen wir nach Salatresten
Vornüber gebeugt suchen wir die Hand, die mit dem Schnee verschmilzt

Übersetzung aus dem Finnischen von Stefan Moster

Coma Berenices

finnois | Tomi Kontio

Nippu hiuksia
yöpöydällä.
Valo istuu ikkunalaudalla
ja etsii kyytiä,
sinertävä valo,
kylmä uhri Afroditelle.

Yöpöydällä
on uhri, on valoa vielä.
Berenike, äänetön
on hiustesi hohde,
äänetön kuolleiden matka
lasin taakse.

© Tomi Kontio
from: Taivaan latvassa
Helsinki: Tammi, 1998
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

COMA BERENICES

allemand

Ein Bündel Haare
auf dem Nachttisch.
Das Licht sitzt auf dem Fensterbrett
und sucht eine Mitfahrgelegenheit,
das bläuliche Licht,
das kalte Opfer für Aphrodite.

Auf dem Nachttisch
liegt ein Opfer, noch ist Licht.
Berenike, lautlos
ist der Schimmer deines Haars,
lautlos die Reise der Toten
hinters Glas.

Aus dem Finnischen von Stefan Moster