Aki Salmela
[Tänään tahdon unohtaa itseni ja avautua maailmalle, avautua vieraana]
Tänään tahdon unohtaa itseni ja avautua maailmalle, avautua vieraana silmänä toisenlaiselle näkemiselle, antaa maailman ajelehtia silmästä sisään, sisälleni, sisuksiini, juuri niin kuin sille nyt sopii, juuri niin kuin sitä nyt huvittaa, tänään tahdon antaa valon ja varjon soittaa juuri sellaista musiikkia kuin sitä sattuu miellyttämään, tätä loputonta satunnaista, jonka käyttöön ojennan ääneni, tämän vanhanaikaisen, huolella valmistetun, viritetyn instrumentin, jolle en tahdo löytää mitään parempaakaan käyttöä.
Tänään tahdon kääntää itseni nurin kuin hansikkaan, takin, muovipussin tai niin kuin eräät meritähdet kääntävät vatsansa nurin, mitä hyvänsä, miten vain tahdot, tänään tahdon tehdä tahtoni toiseksi itseni kanssa, tahtoa ilman sitä, ilman itseä, olla ilmeetön kuin meri, myrsky tai planeetta avaruuden ilmeettömillä kasvoilla, ajelehtia silmänä havaintojen virrassa kuin hiekanjyvä meressä, hiekanjyvä joka päätyy meritähden vatsaan, josta tulee sille maailma, joka kelpaa sille, niin kuin maailman tulee kelvata sillä joka maailmaan on tullut.
Mikä hyvänsä maailma, mikä hyvänsä elämä, tuskin mikään niistä on paras mahdollinen, vaikka varmasti ne kaikki ovat ainoita mahdollisia, varmasti vaihtoehtoja ei ole, meritähdellä ei ole vaihtoehtoa, sen täytyy olla meritähti ja kääntää vatsansa nurin meren äärellä, hiekan täytyy olla hiekkaa vaikka se kerran heräisikin helmenä simpukasta, puulla ei ole vaihtoehtoa, sen täytyy kasvaa omaan lajikohtaiseen muotoonsa, omaan yksilölliseen muotoonsa, ehdottomasti, vailla tahtoa ja valtaa, kovaksi ja korkeaksi, ja sellaisena sen täytyy kohdata kohtalonsa, joka on, sille, niin kuin kaikelle maailmassa, ehdoton.
Nyt se palaa iloisella liekillä vuosikymmenten murentaman takan sisuksissa, se luovuttaa itsensä liekille ja liekki luovuttaa lämpönsä tälle keholle, joka istuu takan ääressä kuin kourallinen ihmisen muotoon valunutta hiekkaa
tiimalasista, jota sattumankaltainen kohtalo pitelee luisissa kourissaan, bonis bona, malis mala, se uskottelee meille
ilmeettömänä kuin tiistai-ilta, joka sulkeutuu yön suosioon