Risto Oikarinen
[Silloin, kun sinulla vielä oli nimi... ]
[Silloin, kun sinulla vielä oli nimi... ]
Silloin, kun sinulla vielä oli nimi, annoit jään purra kallion rikki ja sylkeä kiviä sinne tänne, suolle ja synnytysosastolle. Niin paljon sinä minua, maailmaasi rakastit, että kivi kantoi minua kuin kissa niskasta poikastaan ja antoi selättää itsensä painissa hyvän emon tai enkelin tavoin, ja edelleen, suuressa rakkaudessasi et laskenut minua alasti kouluun, vaan vedin jalkoihini valon ja pimeän kuin pitkät kalsarit. Yöt olen nukkunut sikeästi, mutta nyt, kun pimeä on oppinut saalistamaan ja syönyt itsensä niin lihavaksi, ettei häntäänsä jaksa heilauttaa, kysyt minulta, missä minä olen, ja niskat kipeinä, kivi tyynynäni avaan silmäni suolla, lintujen pesimäalueella, eikä minulla ole nimeä.