Olli Sinivaara
[Pitkään on kuin kirkkaus valehtelisi...]
[Pitkään on kuin kirkkaus valehtelisi...]
Pitkään on kuin kirkkaus valehtelisi, kuin huuhtova taivas
ei tulvisi jalkoihin ja alkaisi raivata pois pölyn kaupunkeja,
pitkään en näe kutsua jonka selkäni takana koko ajan näen,
en näe läpi rikottujen lasiesineiden joiksi sormet jähmettyvät.
Hitaasti seinät alkavat vuotaa, lattiat halkeilla kuin muistot,
ovien liian matalat vuoret kaatuvat vihreiksi autiomaiksi,
lepattaviksi välkehtiviksi tasangoiksi, villihevosten kartoiksi,
joissa paikat virtaavat ja vikuroivat kuin lumisateen sivut,
tuuleen heitetyt valkeat liinat, mustesilmäiset puhtaat sulat.
Taivaan samettiturpainen turkoosi ulottuu kaikkiin suuntiin
kuin aavaksi meritähtitertuksi kuorittu sydän, hitsausliekki.
Latvat piirtyvät siroina ja vahvoina, kevyinä tuhkan veljinä,
varjossa havut soivat tummina ja syvinä, soivat vai puhelevat,
auringossa niiden vihreä saa kullan ja kuuman hiekan sävyjä,
pitkiä pilkahduksia kuin ilosta holtittoman tanssin repaleita.
Kun sininen taipuu taivaanäärestä toiseen äärettömyyteen,
on talven kirkkaus loistava jousi, hopeasta ja hiilestä tehty.
Sillä ammun nuolen maiseman halki ja enkelinsiiven läpi,
nuolen joka on huuto vai kuiskaus, toisten verta vai omaani,
kuollut lehti vai linnun hengitys, päivän loputonta valoa ja yön.