Abborskär

Veneessä koverrumme maan poissaoloon kuin onneen
kierrämme seitsemän merimiehen kiven laulaen:

”Heidän silmänsä ovat helmiä nyt”
”Heidän silmänsä ovat helmiä nyt”

Saaressa musta ikkuna välähtää valkoiseksi, syrjäyttää
heijastukset: näyttää meren kallioiden sylissä.

Mikä tekisi mustasta syvemmän kuin kuilullinen valkoista
salaman lyödessä hatun taivaan päästä, ukkosen
jyrähtäessä kallioiden alla, rinnan
kahahtaessa kuin kyy katajikossa.

Miten rakkauden ajettua mereen, jää
rannalle tuulisen luodon surulliset silmät
kuin kaksi vanhaa pihlajaa, joista tuuli on raastanut marjat.

Sahana soivien kuusien välissä pala taivaanrantaa,
kuin joku yhä katsoisi sinua jostakin hyvin kaukaa.

Eikä meri lakkaa viettelemästä, vaan suolavesi huuhtoo
venettä niin kuin viimeistä toivetta, tai kultaa, huuhdotaan.

© Kaisa Ijäs
De: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Producción de Audio: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Abborskär

Nieobecność lądu zasysa nas w łódce jak szczęście
opływamy skałę siedmiu marynarzy, śpiewając:

„Dziś ich oczy to już perły
Dziś ich oczy to już perły”

Na wyspie czarne okno połyskuje biało, odsuwa
refleksy: pokazuje morze w objęciach skał.

Nic czerni tak nie pogłębi niż szpara pełna bieli
gdy błyskawica strąca niebu kapelusz, grom
dudni pod skałami, pierś
chrobocze jak żmija w jałowcach.

Kawałek horyzontu jak piła wśród dźwięczących świerków,
jakby ktoś ciągle patrzył na ciebie z bardzo daleka.

A morze nie przestaje uwodzić, tylko słona woda płucze łódkę
tak jak spłukuje się ostatnią nadzieję lub złoto.

Przekład: Łukasz Sommer