Spekulaatio

Heräsin poliittisesti, oksensin onnesta. Sanoin uni on varkautta, elämä unta ja näin miehiä kantojen nokissa. Miehet olivat menneet puiden tilalle, ne korskuivat valokeiloissaan ja pitivät puheita tuhon demonstraatioista. Miehet sanoivat, että meidän varkaiden on osattava rakentaa naamioita. Että meidän on sytytettävä palamaan omat valheemme, ja sitten toisten. Ensin omamme, ne toistivat kiireettöminä, sitten toisten. Miehet nyökyttelivät vakavia päitään vuoron perään ja sytyttivät kirjoitettuja kääröjä toinen toisensa jälkeen kuin yhteisestä sopimuksesta. Ei mitään henkilökohtaista ne toistivat, ei mitään henkilökohtaista. Miehet seisoivat liekehtivän hämärän kynnyksillä, suut kiinni pimeyden nisissä, ja puhuivat metsälle kuin toisilleen. Suut pimenivät kiinni yöhön, ja miehet riisuivat aseensa kuin uniensa kahleet. Ne istuivat  kantojen nokkiin, muistelivat toisia aikoja, vielä muinaisempia kirjoituksia. Ne kantoivat kirjavia varjojaan, siirtelivät heinikkoa jaloillansa. Kesyttivät elämää ja menivät vastaan sen ahmaa. En nähnyt enää mitään, sillä joku varasti unelta lopun, mutta ääni pimeydessä sanoi: tämä saattaa hieman kirpaista. Ja kuulin, että sattui aivan jumalattomasti.

© Kaisa Ijäs
De: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Producción de Audio: Petri Hellgren, Kirjasto 10

Spekulacja

Doznałam politycznego przebudzenia, zwymiotowałam ze szczęścia. Powiedziałam, że sen jest kradzieżą, życie snem, i zobaczyłam mężczyzn stojących na pniakach. Ci mężczyźni zajęli miejsce drzew, parskali w swoich stożkach światła i wygłaszali mowy o prezentacjach zniszczenia. Mówili, że tacy złodzieje jak my powinni umieć robić maski. Że mamy spalić własne kłamstwa, a potem cudze. Najpierw własne, powtarzali bez pośpiechu, potem cudze. Jeden po drugim kiwali głowami z powagą i podpalali zapisane zwoje, jakby się zmówili. Nic osobistego, powtarzali, nic osobistego. Stali na progu płonącego zmierzchu, usta zacisnęli na sutkach ciemności, i rozmawiali z lasem jak gdyby między sobą. Usta zlały się z nocą, a oni porzucili broń jak senne kajdany. Usiedli na pniakach, wspominali dawne czasy i jeszcze bardziej starożytne pisma. Nieśli swoje pstrokate cienie, stopami rozrzucali siano. Oswajali życie i mierzyli się z nim jak z rosomakiem. Potem już nic nie widziałam, bo ktoś zarezerwował końcówkę snu, ale w ciemności rozległ się głos: to może trochę szczypać. I usłyszałam nieludzki ból.

Przekład: Łukasz Sommer