Löydämme polun joelle, joka kohisee piilossa puiden alla. Koko laakson pituudelta uomassa on mutkia ja pieniä koskia, jotka saavat aikaan alituista ääntä, kunnes äkkiä tulee hiljaista. Sekä puut että joki ovat sillä kohtaa hiljaa, ja veden pinta heijastaa kaiken kuin kuhmuinen mutta vielä kirkas pelti. Kuljemme alavirtaan villisikojen reittejä, polku nousee välillä ylös rinteelle, sitten laskee taas lähelle uomaa. Vesi on vihreää ja painavaa mutta kuitenkin läpinäkyvää. Huokoisten kivien ylitse se loikkii valkoisena. Mustaa, vihreää, valkoista... veden ympäröiminä pieni, keskikokoinen ja suuri kivi. Kivet vihreänään pientä vesikrassia, toiset hohtavan tummanharmaita. Matalikosta veden keskeltä nousevat vihreät lehdet nippuina kuin salaatti. Muratti ja liaanit kietovat puita, joissa linnut huutavat näkymättömissä, lähempänä taivasta. Istumme alas joen mutkaan. Maa kasvaa ruohoa puiden alla. Kerron hänelle, miten unissa uin tuoksuvassa joen virtauksessa nopeasti kuin lentäisin ja aina kohti tuntematonta vettä. Kasvit kasvavat sielläkin vedestä ja kurkottavat veteen. Vihreässä joessa on toinen maailma, syytön ja uneksittu. Puhumme ihmisistä jotka nukkuisivat joen mutkassa puun alla. He heräisivät viluissaan ennen auringonnousua, usvan valkoisessa, johon kaikki paitsi maa heidän allaan olisi hetkeksi kadonnut. Kuvittelemme koskeen pyhän naisen, kivipatsaan, joka kantaa huolta viileästä vedestä. Tämä paikka muistuttaa kaikista joissa olen käynyt, kerron hänelle, ja haikeasta palapelistä, joka minulla oli. Siinä lapset leikkivät soutuveneineen ihmeellisessä suvannossa. Lopulta emme voi jatkaa, sillä liian suuri puu on kaatunut polun poikki. Sen latva riippuu jyrkänteen reunalta. Matka takaisin on lyhyt, pienet kukkaset katsovat meitä ja polku on pudonneista lehdistä pehmeä. Etelästä Jäätelövuorelta putoavat vedet ja virtaavat kartalla ylöspäin, kurkottavien puiden alitse, jotka lomittavat sormensa toistensa sormiin. Omia pyyntöjä ei niillä ole. Hän kertoo minulle mitä on pyytänyt, ja minä kerron, mitä pyysin.