Silmissään hän näki sateen putoavan suosiomyrskynä
juuri lopettaneen jousiorkesterin päälle.
Kuunteli, ja muisti miten oli kerran seisonut
tyynen Suomenlahden rannalla kun oli alkanut
tulla lunta. Satoja tuhansia hiutaleita
oli kohonnut meren pohjattomuudesta, toisia satoja
tuhansia pudonnut äkkijyrkkään taivaasta.
Äänettömästi, nopeasti toisiaan veden rajassa
ruhjoen, ja samassa kadoten niin kuin
askeleitten erotessa yössä, pakenevan
kopseen hävitessä, kuin vaikeasti tulkittavana
enteenä maan tulevasta kohtalosta. Mutta nyt
hän istui saastaisten tapettien peittämässä
huoneessa, ja tunsi ettei sydän enää kauan
jaksaisi. Hän ajatteli sen olevan aurinko,
viime metreillä elämäänsä, räjähtämäisillään,
planeetat ja vähäiset asteroidit ympäriltään
nielaisten, ja samalla hän yritti nostaa kätensä
kohti paperinpalaa ja kynää, mutta sai sormiinsa
vain korpunmuruja. Enempää jaksamatta hän tiesi
silloin, että tuo kuva sateesta oli häntä noutamaan
tullut enkeli. Muusa ja Taivaallinen olento
samassa persoonassa. Ja kun hän oli varmistunut
siitä, että huoneessa oli todella hänen lisäkseen joku,
hän kuiskasi. Nyt lähdemme uudelleen alkuun,
ensimmäisen runon, ensimmäisiin ylpeisiin säkeisiin.