Stefan Moster
alemán
Juhlapuhe kaikelle eli oodi hiekanjyville
Joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,
joku voi vaieta kuin motiivi joka etsii tekoaan,
joku voi muistaa,
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on hauras, kirkas ja salainen.
Toisille ei tämäkään riitä.
Tästäkin, jopa tästä
on heidän ryhdyttävä puhumaan!
Puhetta, sanotaan vaikka, meren madonnasta.
Puhetta laiturin julkeasta sukupuolesta.
Puhetta vaikkapa pakkaspäivän selittämättömästä rapeudesta,
niin paljon lauseiden koruja ja lajien koketeriaa
ameebasta aatamiin.
Ei siis puhuta. Ei niistäkään,
jotka vaiti kuin tiine partituuri
saapuvat lammen tai idean rantaan
vain nimetäkseen jyvä jyvältä
koko hietikon hiljaisen aatelin.
Sinä Ariadne, joka kehräät ja katkaiset vuoron perään.
Sina Franciscus, joka näännyt hyvyyteen.
Sinä Rainer Maria, joka lassoat enkelin.
Sinä Zeami, joka tapat tarhurin ja korotat demonin.
Sinä Eeva-Liisa, joka teet kivusta timantin.
Sinä, jonka jokainen tunnistaa omassa nimessään,
sinä varsinkin.
Ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä, ja Sinä…
Niin sielläkin,
kukin kantaa ainoaa mahdollisuuttaan,
lepää kuin vaisto tai materiaan koodattu odotus,
niin kuin aina
kun hetken salaisuus hiipii ohi.
Miten äkkiä, miten yksinkertaista!
Kuin Itse Asian vaimea vesper!
Kuin hiekan puhe, jota ymmärtää vain ihollaan!
Meillä on lämmin. Meitä on monta!
Niin, joku voi tuntea äkillistä halua
nauttia balladin verran f-mollia,
joku taas vaieta kuin teko, joka etsii motiiviaan,
ja muistaa
että jossain säilytetään pelottavan ehjää esinettä,
joka on kuulas, kiivas
ja välttämätön.
De: Harmi!
Helsinki: WSOY,, 2009
Producción de Audio: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library
Festrede auf alles oder Ode an das Sandkorn
Jemand kann plötzlich Lust verspüren
eine Ballade lang f-Moll zu hören,
jemand kann verstummen wie ein Motiv, das seinen Einsatz sucht,
jemand kann sich erinnern,
dass irgendwo ein beängstigend unversehrter Gegenstand aufbewahrt wird,
zerbrechlich, klar, geheim.
Anderen genügt auch das nicht.
Auch darüber, sogar darüber
sollten sie unbedingt sprechen!
Reden, meinetwegen über die Madonna des Meeres.
Reden über das anmaßende Geschlecht des Stegs.
Reden vielleicht über das unerklärlich Brüchige eines Frosttages,
so viele Schmucksätze, so viel Koketterie der Arten
von der Amöbe bis zu Adam.
Reden wir also nicht. Auch nicht von denen,
die stumm wie eine trächtige Partitur
ans Ufer eines Teichs oder einer Idee treten
nur um Korn für Korn den stillen Adel
des gesamten Sandfeldes zu benennen.
Du, Ariadne, die du abwechselnd Fäden spinnst und kappst.
Du, Franziskus, der du vor Tugend vergehst.
Du, Rainer Maria, der du den Engel mit dem Lasso fängst.
Du, Zeami, der du den Gärtner tötest und den Dämon erhöhst.
Du, Eeva-Liisa, die du aus dem Schmerz einen Diamanten machst.
Du, den jeder in seinem eigenen Namen erkennt,
du vor allem.
Und Du, und Du, und Du, und Du...
So auch dort,
jeder trägt seine einzige Möglichkeit,
ruht wie der Instinkt oder die in der Materie kodierte Erwartung,
so wie immer
wenn das Geheimnis des Augenblicks vorüber schleicht.
Wie plötzlich, wie einfach!
Wie die gedämpfte Vesper der Sache Selbst.
Wie die Rede des Sandes, die man nur mit der Haut versteht!
Wir haben es warm! Wir sind viele!
Ja, jemand kann plötzlich Lust verspüren
eine Ballade lang f-Moll zu hören,
jemand wiederum kann verstummen wie ein Motiv, das seinen Einsatz sucht,
und sich erinnern
dass irgendwo ein beängstigend unversehrter Gegenstand aufbewahrt wird,
klar umrissen, vehement
und unentbehrlich.