Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
jossa lumihiutaleet kuin valaistut leijat
jossa kaltevat pilvet repeilevät matkan painosta
meri on syltynharmaa tyrske, sieltä haetaan aina jotain
kirkkaanvärisin lautoin, suruun opetellen.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Oli jokin ilta ja elokuvia ulkona ja valoja ja loistavia tuoleja
lampun lasiriekaleet ja kilisevät sydämet, tuulen suuri koneisto
kaikki muuttuu purjeeksi kun tarpeeksi puhaltaa.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kuin näkisi esineistä enää varjon
olemuksen jolla ei ole käyttöä
joka on vain pimeän ja valon äänetöntä liikettä
ja pisteiden ja viivojen vimmaa muodosta pois:
punainen kannu hajoaa, nimi katoaa
sormilla värähtelevät mustelmat
ovat enemmän totta kuin sormet.

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
rävähtää syksyn keltainen lakana,
kaislojen himmenevät heilurit vasten veden teräsvaijeria.
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Taivas on oikeastaan sinistä pleksiä
jota sinä pitelet kättesi välissä
ja kyllästyttyäsi päästät otteen
ja pingotettu muovi väpättää tiehensä.
Ja onko tuo taivaansininen pallo vai maisemassa reikä
kaikki muistuttaa toisesta
sillä tavoin olen avain kipuusi, tai ehkä ohimennen jää mykistää meidät.

Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa
lyön pääni hanaan ja seiniin ja kulmiin
jotta se mikä minussa on tiellä aina
väistyy eikä tule takaisin.
Suojatien vilkkuvat vastakohdat.
Ja kaduilla syksyn värit, pimeän, raudan ja ysköksien:
eikö tuo tyttö näe
hänen puseronsa on mustelmilla hänen mekkonsa valuu verta.

Jos ei edes menetys pidä meistä kiinni
kuka pitäisi

                    yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Tuuli henkii hopeakuulia kuperassa yössä
höyhenkorkeassa yössä
tuijotan liikennevaloon joka välkkyy keltaista. Kerro valo.
Tarkoittaako tämä lähtöä vai pysähdystä
hätäisiä muistoja auringosta
vesiä lainehtivalla kadulla
sade jota kutsut mustaksi näkyy läpi
niin kaikki mikä todella tekee kipeää.

Kun aukeava ovi repäisee kädestä nahan
Yhä hiljalleen hämärtyvässä maailmassa.
Kun lauseet ja merkitys katoavat
ja väreily on liikettä joka ei tiedä suuntaansa
ilmaa haukkovissa liekeissä, taivaanrajan mustuneissa pilvissä
katujen enteilevässä hiljaisuudessa ja tuulisten peltojen
putoavien koneiden uumenissa
maailmanakselin natisevassa liikkeessä
kylmettyneiden tähtien kierrossa
käteen putoavassa lumihiutaleessa

yhä hiljalleen, yhä hiljalleen

© Saila Susiluoto
De: Missä leikki loppuu
Helsinki: Otava, 2007
Producción de Audio: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

Cracovia en la niebla

en la calle de las palomas
llueve desde las ventanas
un hombre vende libertad
a su perro

descendí
hasta el mar
no había ni uno
tal uno

sentía
el viento, lo inalcanzable
reposaban en las olas pocos gramos
del mundo

mientras una mujer
más oscura que la hermana de Trakl
junto a mí
se esfumaba en el sueño

Traducción de Daniel Bencomo