Tomi Kontio
Tahdon Mukaan
Tahdon Mukaan
Ennen kuolemaansa isä ilmoitti
että hänen tuhkansa on siroteltava mereen.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Vyön hän oli ripustanut vanhan kirnun päälle,
ja jos olimme tottelemattomia
hän roimi sillä meitä selkään.
Myöhemmin hän juovuspäissään
potkaisi kirnun säpäleiksi
ja vyö putosi lattialle. Siinä se makasi
kuin löyhälle kerälle kiertynyt käärme
yksi messinkinen kieli suussaan.
Siihen tarvittiin kaikki lapset
ja äiti vetämään hänet sänkyyn
eivätkä hänen housunsa pysyneet jalassa
vaan ne jäivät eteiseen kuin vanha nahka.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Hän kirjoitti sen meidän selkäämme messinkisillä leuoilla.
Haimme hänen tuhkansa krematoriosta
ja panimme uurnan Marimekon mustaan kassiin.
Ja lähdimme merelle.
Veli souti ja sisko näytti suuntaa.
Airot vonkuivat virttä ja puuskiksi yltyvä tuuli
irrotti auringosta lastuja.
Kun löysimme aavalta soveliaan paikan
veljeni väänsi uurnan kannen auki.
Sovimme, että jokainen sirottelisi vuorollaan tuhkaa.
Sovimme tästä hartaan yhteisymmärryksen vallitessa.
Tyhjensin oman osuuteni uurnasta veteen.
Tuhka kasvoi aaltoilevassa vedessä
suureksi harmaaksi hahmoksi.
Näytti siltä kuin isä olisi hakenut muotoaan pinnan alla
ja että tuonpuoleisuus olisi hetkeksi näyttäytynyt meille.
Niin lähellä mutta tavoittamattomissa.
Kun sisko alkoi sirottaa tuhkaa, vene kääntyi
ja minä jäin veljeni kanssa tuulen alle.
Voimakas puuska tarttui tuhkaan
ja heitti sen meidän päällemme.
Veli yritti kääntää venettä, mutta ei ehtinyt.
Tuhka tunkeutui silmiin ja suuhun, vaatteiden laskoksiin
ja tuulen pörröttämiin hiuksiin.
”Saamari”, veljeni sanoi. Siinä kaikki.
Yritimme sovittaa surua ja naurua yhteen.
Rannalla, kun tuhka vielä narskui hampaissa,
totesin, kuin jonkinlaisena puheen tynkänä,
että isä veti viimeisen kerran turpiin.
Hän oli sellainen mies
joka ei halunnut nimeään graniittiin.
Hän kaiversi sen sisimpäämme.