Antonio Parente
italian
Spekulaatio
Heräsin poliittisesti, oksensin onnesta. Sanoin uni on varkautta, elämä unta ja näin miehiä kantojen nokissa. Miehet olivat menneet puiden tilalle, ne korskuivat valokeiloissaan ja pitivät puheita tuhon demonstraatioista. Miehet sanoivat, että meidän varkaiden on osattava rakentaa naamioita. Että meidän on sytytettävä palamaan omat valheemme, ja sitten toisten. Ensin omamme, ne toistivat kiireettöminä, sitten toisten. Miehet nyökyttelivät vakavia päitään vuoron perään ja sytyttivät kirjoitettuja kääröjä toinen toisensa jälkeen kuin yhteisestä sopimuksesta. Ei mitään henkilökohtaista ne toistivat, ei mitään henkilökohtaista. Miehet seisoivat liekehtivän hämärän kynnyksillä, suut kiinni pimeyden nisissä, ja puhuivat metsälle kuin toisilleen. Suut pimenivät kiinni yöhön, ja miehet riisuivat aseensa kuin uniensa kahleet. Ne istuivat kantojen nokkiin, muistelivat toisia aikoja, vielä muinaisempia kirjoituksia. Ne kantoivat kirjavia varjojaan, siirtelivät heinikkoa jaloillansa. Kesyttivät elämää ja menivät vastaan sen ahmaa. En nähnyt enää mitään, sillä joku varasti unelta lopun, mutta ääni pimeydessä sanoi: tämä saattaa hieman kirpaista. Ja kuulin, että sattui aivan jumalattomasti.
From: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10
Speculazione
Mi svegliai politicamente, vomitai della felicita. Diddi il sogno e un furto, la vita un sogno e vidi degli uomini alla fine della ceppaia. Gli uomini avevano sostituito gli alberi, sbuffavano nei loro coni di luce e tenevano discorsi sulle dimostrazioni della distruzione. Dicevano che noi ladri dobbiamo saper forgiare le maschere. Che dobbiamo dar fuoco alle nostre bugie, e poi a quelle degli altri. Prima le nostre, ripetevano adagio, poi quelle degli altri Gli uomini facevano cenni d`assenso con le loro teste severe a turno e infiammavano le pergamene scritte una dopo l`altra come di comune accordo. Niente di personale ripetevano, niente di personale. Gli uomini in pieni al principio del crepusloco fiammeggiante , le bocche avvinghiate ai capezzoli dell`oscurita, e parlavano al bosco come tra se Le bocche si oscuravano avvinte alla notte, e gli uomini deponevano le armi come ceppi dei loro sogni. Sedevano alla fine della ceppaia, ricordavano altri tempi, scritture ancora piu antiche. Raccoglievano le loro ombre variopinte, spostavano il terreno erboso coi piedi. Ammansivano la vita e ne confrontavano la volverina. Non vidi piu nulla, perche qualcuno aveva rubato il finale del sogno ma una voce nelle tenebre disse: puo darsi che sentirai un po` di dolore. E udii un dolore empissimo