Stefan Moster
german
Spekulaatio
Heräsin poliittisesti, oksensin onnesta. Sanoin uni on varkautta, elämä unta ja näin miehiä kantojen nokissa. Miehet olivat menneet puiden tilalle, ne korskuivat valokeiloissaan ja pitivät puheita tuhon demonstraatioista. Miehet sanoivat, että meidän varkaiden on osattava rakentaa naamioita. Että meidän on sytytettävä palamaan omat valheemme, ja sitten toisten. Ensin omamme, ne toistivat kiireettöminä, sitten toisten. Miehet nyökyttelivät vakavia päitään vuoron perään ja sytyttivät kirjoitettuja kääröjä toinen toisensa jälkeen kuin yhteisestä sopimuksesta. Ei mitään henkilökohtaista ne toistivat, ei mitään henkilökohtaista. Miehet seisoivat liekehtivän hämärän kynnyksillä, suut kiinni pimeyden nisissä, ja puhuivat metsälle kuin toisilleen. Suut pimenivät kiinni yöhön, ja miehet riisuivat aseensa kuin uniensa kahleet. Ne istuivat kantojen nokkiin, muistelivat toisia aikoja, vielä muinaisempia kirjoituksia. Ne kantoivat kirjavia varjojaan, siirtelivät heinikkoa jaloillansa. Kesyttivät elämää ja menivät vastaan sen ahmaa. En nähnyt enää mitään, sillä joku varasti unelta lopun, mutta ääni pimeydessä sanoi: tämä saattaa hieman kirpaista. Ja kuulin, että sattui aivan jumalattomasti.
From: Siskot, veljet
Helsinki: Teos, 2009
Audio production: Petri Hellgren, Kirjasto 10
Spekulation
Ich wachte politisch auf, kotzte vor Glück. Sagte, Schlaf ist Diebstahl, das Leben ein Traum und sah Männer auf Baumstümpfen. Die Männer waren an die Stelle der Bäume getreten, sie schnauften in ihren Lichtkegeln und hielten Reden über die Demonstrationen der Zerstörung. Die Männer sagten, unsere Diebe müssen Masken anfertigen können. Wir müssen unsere eigenen Lügen entzünden, und dann die der anderen. Zuerst die eigenen, wiederholten sie ohne Eile, dann die der anderen. Die Männer nickten mit ihren ernsten Köpfen, einer nach dem anderen, und zündeten Schriftrollen an, eine nach der anderen, wie auf Vereinbarung. Nichts Persönliches, wiederholten sie, nichts Persönliches. Die Männer standen an der Schwelle der flackernden Dämmerung, die Münder fest an den Zitzen der Finsternis, und sprachen zum Wald wie zueinander. Die Münder dunkelten zur Nacht hin zu, und die Männer legten ihre Waffen ab wie die Fesseln ihrer Träume. Sie setzten sich auf die Baumstümpfe, dachten an andere Zeiten zurück, an noch ältere Schriften. Sie trugen ihre bunten Schatten, bogen mit den Füßen das Gras hin und her. Zähmten das Leben und traten seinem Vielfraß entgegen. Ich sah nichts mehr, denn jemand stahl vom Traum den Schluss, aber eine Stimme in der Finsternis sagte: Das kann jetzt ein bisschen wehtun. Und ich hörte, dass es ganz ungeheuer schmerzte.