Kylpyhuoneen kreikkalaiset kaakelit

Tytär pirskoo kuplia ilmaan, sanoo: sen laulajan delfiinit pelastavat, joka
laulaa jokaisen laulun kuin viimeisensä, silkasta ilosta, onnesta, silkasta
rakkaudesta viimeisiin lauluihin. Seilaan veneellä ammeen emalivettä
pitkin, laulu on huilu, kirkas ksylofoni. Kun laulan, vaahdosta veistyy
linna, muuri, mutkaiset käytävät, niitä pitkin ääni kaikuu. Laulan sille,
joka syntyy kuohusta simpukka korvillaan, ja sille joka syntymättä jää.
Minulla on huokoinen vaahtolinna, olen huono hallitsija, kaiken nainen,
jumalille rakas.

© Saila Susiluoto
From: Huoneiden kirja
Helsinki: Otava, 2003
Audio production: 2010, Kijasto 10 / Helsinki City Library

Les carreaux de faïence

Ma fille fait jaillir des bulles autour d'elle, et dit : les dauphins sauvent le chanteur qui chante chaque fois comme si c'était la dernière, par pure joie, par bonheur, par simple amour des derniers chants. Je vogue en barque sur l'eau émaillée de la baignoire, mon chant est une flûte, un xylophone limpide. Quand je chante, la mousse forme un château, des murailles, des couloirs tortueux où ma voix résonne. Je chante pour qui naît de l'écume un coquillage à l'oreille, et pour qui ne naît pas. Je suis la maîtresse d'une citadelle de mousse vaporeuse, piètre gouvernante, femme à tout faire, aimée des dieux.


Traduit par Hélène Lattunen