Anni Sumari, Kari Klemelä
finnish
LAK
Usoda me vali. Včasih kot jajce. Včasih me
s šapami lomasti po bregu. Kričim. Upiram se.
Ves svoj sok zastavim. Ne smem tega delati.
Usoda me lahko utrne, to sem že začutil. Če
nam usoda ne piha na dušo, zmrznemo v hipu.
Preživljal sem dneve v strašni grozi, da sonce
ne bo več vzšlo. Da je to moj poslednji dan.
Čutil sem, kako mi svetloba polzi iz rok, in če
ne bi imel v žepu dovolj quarterjev in bi Metkin
glas ne bil dovolj mil in prijazen in konkreten
in stvaren, bi mi duša ušla iz telesa, kot mi
enkrat bo. S smrtjo je treba biti prijazen. Vse
je skupaj v vlažnem cmoku. Domovanje je, od koder
smo. Živi smo samo za hip. Dokler se lak suši.
From: Ambra
Ljubljana : Mihelač, 1995
Audio production: Študentska založba
LAKKA
Kohtalo vyöryy ylitseni. Joskus kuin muna. Joskus lätkäisten
minut kourillaan päin töyrästä. Huudan. Rimpuilen.
Pidättelen kaikkia mehujani. Sitä minun ei pitäisi tehdä.
Kohtalo voi nitistää minut hengiltä, tiedän sen jo.
Ellei kohtalo puhalla sieluumme, jäädymme hetkessä.
Päiväkausia olen elänyt kauheassa pelossa, ettei aurinko
enää koskaan nouse. Ja että tämä on viimeinen päiväni.
Tuntien valon liukuvan käsistäni, ja ellei minulla
olisi ollut tarpeeksi quartereita taskussa ja ellei Metkan
ääni olisi ollut tarpeeksi lempeä ja ystävällinen ja tiukka
ja asiallinen, olisi sieluni paennut ruumiistani, niin kuin
se vielä kerran tekee. Kuolemalle pitää olla ystävällinen.
Kaikki on yhtä märkää möykkyä. Koti on siellä mistä olemme
tulleet. Elossa olemme vain hetken. Kunnes lakka kuivuu.
In: Tomaž Šalamun: Ambra, Mihelač, 1995