[Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan...]

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.

© Olli Heikkonen
From: Jakutian aurinko
Helsinki: TAMMI, 2000
ISBN: 951-31-1785-5
Audio production: 2001, M. Mechner, literaturWERKstatt berlin

[Kad visumā aizmirstā Laika iesmilkstas, pa vienai vien]

Kad visumā aizmirstā Laika iesmilkstas, pa vienai vien
iedegas būdiņu ugunis. Pulkstenis varētu būt ap septiņiem,
no debesīm lejup līst dzelzs, bet kā allaž fizikas likums,
ierakstīts šķembās un gliemežvākos,
vada šo zilgano ciemu.
Un tā iedegas lampiņa,
tā sasilst eļļainā sirds,
un sapņu ēnas šaudās pa sienām.
Kaut kur vientuļš suns vēro zemi.
Sargāju šo planētu, tā varētu ierieties,
taču radio stacijas, zini, visi signāli,
kas piepilda debesis, satelītu šalkas un žvadzoņa.

Translated by Valts Ernštreis