Rakkauden likiarvo

Et ole ainoa joka on vaikeuksissa. Tokenet kyllä näinä päivinä ja tapaat hänet josta tulee koko elämäsi mittainen riesa. Te päädytte pitkiksi ajoiksi märkään, tihkuiseen luolaan jota kutsutaan ystävyydeksi. Mikä luola! Mikä ystävyys! Pohjan liejussa lojuu esimerkiksi pikkukiviä joita opitte vielä arvostamaan. Nämä kivet ovat kuvittelukyvyn äärimmilleen hioutunutta sakkaa, elämänkaltaisia aromeita – lajitelma kiviä: eräänlainen talous.                                                    Keräätte kiviä (toisillenne, toisillenne) koska muuta ei itse asiassa ole, ja niitä riittää. Mutta on myös muuta: koska muuta ei juuri ole, muuttuu luola adjektiivien kaivokseksi. Adjektiivit tarttuvat kiviin ja saavat ne hohtamaan, sitten tuo täydentävä laadun hohde leviää kaikkeen: luolassa hellyys on käsinkosketeltavaa, samoin petollisuus, murhanhimoisuus, samoin samantekevyys ja kivet tulevat siis tarpeeseen.
                Ja entäpä tulevaisuus! Se on hän, jota sinä kutsut ystäväksesi. Keräätte kiviä ja elätte adjektiivien hohteessa, katsotte toisianne ja tulevaisuutta kuin yhtä kasvavaa kivikasaa. Jos voisitte tavata ihmisiä saisitte kuulla mielenkiintoisia asioita erinomaisuudestanne. Mutta se on mahdotonta, olette ystäviä.
                      Lopulta ikuisuus alkaa toteuttaa teille varaamaansa suunnitelmaa: eräänä päivänä kaivos ehtyy, hiljaisuudessa vaanii kiveä huohottava maailma, joka on sinä ja hän. Hän on elinikäisen ystävänkaltainen kuin joutsenenkaltainen kuin äkkipikainen suudelmaan vääristyvä nokka, hän on vakava kuin aivo, jossa tikittää pommi ja jakaa pian kaiken. Hän haluaa tästä eteenpäin jakaa kaiken. Kun hän soittaa, joudut puhelinkeskusteluun kuin hirteen – tämän tuntemuksen haluat tässä vaiheessa jo ehdottomasti jakaa, ja niin elämä joka näytti aiemmin loppuvan kuin seinään jatkuu ja jatkuu. Tunti tunnilta, minuutti minuutilta, sekunti sekunnilta, sadasosa sadasosalta te jaatte: yksiköt pienenevät, nollat kasvavat, desimaali desimaalilta niiden suunnattomat kaaret katoavat tavoittamattomiin, ja siellä jossain Alituisen Tyhjyyden Keskipisteen jähmettyneiden pyörteiden piiskaamana seisoo Ankara Ikuisuus, ja kärsii, piirtääkseen rakkaudesta yhä tarkempaa kuvaa.

© Eino Santanen
Aus: Merihevonen kääntää kylkeään
Helsinki: Teos, 2006
Audioproduktion: Petri Hellgren, Kirjasto 10