Pieni lentokone nousee
ihanteelliseen korkeuteen,
lentoemäntä tuo kahvia.
Kuuluu heikko paukahdus
ja sitten on kuin vajoaisimme,
meidän on hyvä olla,
vajoamme myrskypilviin.
Nokka kääntyy maata kohti,
syöksymme räjähdystä päin,
juomme kahvia ja innostumme.
Tällainen syöksy voisi kestää ikuisesti:
mukavasti, tasaisesti rahisten.
Rakkautta meille on suotu, ja myötätuntoa,
kuvia olemme nähneet useasti,
kielen muuttumisen hahmotamme,
niinpä niin, miksi emme räjähtäisi.
Seksikäs, pitkä ja nopea kuolema
on ylevää kuin musiikki.
”Tiedättekö John Adamsin kappaleen
A Short Ride in a Fast Machine?
Ikuiseksi sen nimi pitäisi vaihtaa.”
Hymyilemme toisillemme,
ojennamme kuppeja eikä enää tarvitse ajatella,
miten surmansyöksymme aikana
joku meistä kärsii tai jumala hänet hylkää.
Maa vajoaa edelleen alta pois:
voisipa tämä kestää vielä, kestää.
Nopeus on itsensä apologia ja meidän,
kiihdytys pitää innostuksen yllä.
Voisipa tämä kestää vielä, tämä
räjähdys
ikuisesti
räjähdys
ikuisesti