Pauliina Haasjoki
Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,
Yhtenä vuonna myöhään syksyllä,
kun asuin vanhaan kaupunginmuuriin upotetussa talossa, näin portaikkoni ikkunoista harmaatukkaisen miehen pöydän ääressä. Ikkunasta näkyi hänen olohuoneeseensa, hänellä oli kotkannenäinen profiili ja hän siirteli shakkinappuloita ilman näkyvää vastustajaa. Kepeän kodikkaasti. Marraskuu ylitti minut hitaasti, palelin ja kaipasin kotiin.
Aamupäivällä lämpenin auringossa. Avasin ikkunaluukut ja yritin koota aurinkoa kivisiin huoneisiin, join kahvin kattoterassilla ja katsoin laakson yli metsäiselle rinteelle. Haikaroista oli iloa kun ne ilmaantuivat latvojen keskellä näkyviin, lehahtivat oksalta toiselle ja huusivat karhealla äänellään. Ilman ylpeyttä.
Kun katsoin metsää, siirryin sinne miniatyyrinä. Tunsin että minun pitäisi seurata pientä hahmoani, mutta väsymys ja jokin nimettömämpi, jokin sen esti. Älkää lähtekö. Viekää se pitemmälle. Marraskuu oli pitkä ja kylmä, kävelyretket haikeita. Aurinko kuitenkin vielä lehtien kerroksissa ja virtaavan veden pinnalla lämmin, kuin olisimme olleet yhtä aikaa useissa vuodenajoissa. Kun kuljin rinteillä ja ylävirtaan vesiputoukselle, näin tämän ja paljon muuta sellaista, mitä voi kuvitelmissa tutkia. Ihmetyksellä. Ajatuksen päästä.
Arkielämä vanhassa kaupungissa vaati tietenkin, että oli mentävä ostamaan syötävää. Tein pitkiä ostosmatkoja ja hankin öljyä yhdestä, leipää toisesta, vihanneksia kolmannesta ja juustoa viimeisestä, lähimmästä kaupasta. Siellä tapasin toisinaan kotkannenäisen naapurini ja hän auttoi minua juuston valinnassa. Vahvistimme lupauksen siitä, että kävisin hänen luonaan ennen kuun loppua. Epäilin sitä silti.
Avatkaa pää, haudatkaa ääni; yksinolo vapauttaa ihmisessä virtauksen, jota saattaa olla mahdollista suunnata. Yksin, hetken ajan. Joskus luovuttamisen keskelle ilmestyy hahmo, joka kasvattaa ympärilleen metsän, ja silloin tajuaa jo kulkeneensa siellä ennen kuin kuva sammuu. Nyt muistot ovat avoinna myös tästä maailmasta toisiin. Eräänä iltapäivänä naapuri esitti kutsun täsmennetysti: tulisinko hänen luokseen teelle huomisiltana.
Menin hänen ovelleen ja soitin kelloa, ja hän toivotti minut tervetulleeksi portaita ylös. Hänen kotinsa oli kaunis ja lämmin, siellä paloi takassa valkea ja ruskeat kirjat hehkuivat kylki kyljessä. Hän tarjosi minestronekeittoa ja sen jälkeen söimme tuomani suklaakeksit. Istuimme takkatulen ääreen juomaan teetä. Hän kertoi minulle elämästään ja juuristaan pohjoisessa sekä työstään, jossa esimerkiksi kivet olivat tärkeitä. Ne olivat maalausten aiheita ja maamerkkejä, joiden avulla erilaiset seudut voi palauttaa mieleen.
Neuvokaa itseänne tunnollisesti. Joskus tapahtuu niin, että äskettäin tavatulle ihmiselle on mahdollista kertoa itsestään arkailematta ja vahvistamatta mitään. Persoona vain kiertyy esiin kuin saniaisten lehdet, ja keskustelu kulkee niiden seassa. Otaksukaa itsenne. Lähtiessäni hän näytti buddhan patsasta ikkunalla ja kertoi sytyttävänsä sen viereen kaksi kynttilää minua varten, jotta näkisin ne ikkunastani ja muistaisin häntä.
Sytytin omaan ikkunaani kynttilän vastaukseksi. Käyttäkää selvänäköisyyttänne. Tein sen arkaillen, ja piilouduin syvemmälle kiviseen taloon; vielä muutama päivä, laakson vihreys ja lehtopöllöjen huudot öisin, ja sitten olisi aika lähteä kotiin.