Olli Sinivaara
Koti
Tämä säe on pisara, mutta siitä mikä on meri
vain jos pisara ei ole meren osa; tai jos pisara on osa,
ei ole mitään kokonaisuutta, ei merta
jolle pisarat olisivat kipunsa velkaa
niin kuin lapset vanhempiensa silmille,
kun ne liian jaetussa hiljaisuudessa
yrittävät tunnistaa jotakin elänyttä, jotakin
jota virta ei olisi jo moneen kertaan kuluttanut.
Sinut on leikattu irti pilvistä joista putoat
itseesi: käsiin joilla et tee mitään, et tunne
satamattoman sateen hitaasti ikuistuvaa lautaseinää
paitsi sillä mikä sinusta on amputoitu.
Sillä kun lyijyiset repaleet laahaavat latvoja,
alkukesän kirkkaanvihreä on tumma syvänne,
hiiliteräksen ja smaragdin kahakka
enkelintarkasti erottuvan kesäkioskin luona.
Siellä pitkästyttävästi kaikelta muulta näyttävät haamut
odottavat bussia jolle kävi kuten historialle.
Voikukanlehdistä tehdyt poikien letit:
miten ne hulmusivatkaan hiekan ja mahlan tuulessa.
Yksikään lause ei ole osa, mutta siitä
minkä osaksi ne aina yrittävät tahtoa palata
kuin luonnostaan palaavat eläimet
luonnottomissa vertauksissa palaaviin eläimiin;
tai jos lause on osa, kieltä johon se kuuluu
on vain siellä missä sen vertaamattomat eläimet
vaeltavat meissä niin hiljaa, kaukana ja hajalla,
ettei ole mitään reviiriä jossa osilla olisi paikkansa.
Kun pihapiiri lahoaa, me jatkamme kävelyä;
vain sinä jäät katsomaan kasteelle hautaa,
vain sinä viitsit hieroa ruostetta kahdesta eri naulasta,
vain sinä saat tukkia verta ja maitoa vuotavat kaivot,
vain sinä, muisti jota ei ole, toiston ja kivun
aukoton piste ja pisteetön aukko, pisara
joka et ole osa sitä mitä olet.